J. M. Barrie: Peter Pan

Peter Pan -patsas Lontoossa. (Wikipedia)

J. M. Barrien Peter Pan (1911) ehti täpärästi mukaan vuoden 2011 puolella luettuihin ja siten myös Totally British -haasteen pistejahtiin. (Siitä lisää erikseen tulossa olevassa koosteessa!)

Tämä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikko sopi oikeastaan aika hauskasti Hannu Väisäsen Vanikan palat -romaanin perään. Kirjoilla ei sinänsä ole juurikaan yhteistä, mutta ne molemmat kertovat hienosti lapsen mielikuvituksen voimasta. Väisäsen lapsuuskuvauksessa pikkupojan mielikuvitus kaunistaa ankeaa arkea, kun taas Peter Panissa lennähdetään kokonaan irti arjesta, ihmeelliseen Mikä-Mikä-Maahan (jolle alkuperäinen Neverland on paljon runollisempi nimi!).

Ihastuin kirjassa Barrien tapaan kuvata lapsen mieltä ja maailmaa, jossa seikkailut keijujen, merirosvojen ja intiaanien kanssa ovat yhtä todellisia kuin pyjamat ja iltapesut. Barrie ottaa lapset vakavasti, lämpimän ymmärtäväistä huumoria unohtamatta.

I don't know whether you have ever seen a map of a person's mind. Doctors sometimes draw maps of other parts of you, and your own map can become intensely interesting, but catch them trying to draw a map of a child's mind, which is not only confused, but keeps going round all the time. There are zigzag lines on it, just like your temperature on a card, and these are probably roads in the island, for the Neverland is always more or less an island, with astonishing splashes of colour here and there, and coral reefs and rakish-looking craft in the offing, and savages and lonely lairs, and gnomes who are mostly tailors, and caves through which a river runs, and princes with six elder brothers, and a hut fast going to decay, and one very small old lady with a hooked nose. It would be an easy map if that were all, but there is also first day at school, religion, fathers, the round pond, needle-work, murders, hangings, verbs that take the dative, chocolate pudding day, getting into braces, say ninety-nine, three-pence for pulling out your tooth yourself, and so on, and either these are part of the island or they are another map showing through, and it is all rather confusing, especially as nothing will stand still.

Mielenkiintoisia kirjassa olivat myös sen keskeiset hahmot: arvaamaton, omahyväinen Peter ja lapsuuden pian taakseen jättävä Wendy. Wendyllä oli tarinassa tärkeämpi rooli kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin ajatellut Peter Pania kertomuksena pojasta, joka ei kasva aikuiseksi, mutta oikeastaan se oli vähintään yhtä paljon kertomus tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi. (Wikipediasta opin, että itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi oli kenties tältä osin tasapainoisemmin Peter and Wendy.)

Wendy on kirjassa vanhin Darlingin perheen kolmesta lapsesta, jotka lentävät Peterin perässä Mikä-Mikä-Maahan. Siellä Wendy ottaa touhukkaana esikoisena oitis äidin roolin. Hän huolehtii kuin kanaemo paitsi omista veljistään myös Peteristä ja tämän uskollisesta seuraajajoukosta, kadonneista pojista. Välillä tunsin feminististä ärsytystä siitä, että Wendyä innosti merirosvojen ja intiaanien kansoittamalla saarella lähinnä tiskaus ja siivous, mutta toisaalta oli mukavaa, että tämäkin osa lasten haavemaailmaa oli mukana tarinassa. Kunniaa kotileikeille!

Wendyn omaksumaan perheenäidin rooliin sekoittuu tarinassa vähän hämmentävästi orastava romanssi Peterin kanssa. Ilmassa on ilmiselvää flirttiä ja melkoinen annos mustasukkaisuuttakin, kun Peterin huomiosta kilpailee myös kipakka Helinä-keiju.

Nämä aikuisen naisen roolit ja tunteet alkavat Wendyn hahmossa vähitellen punoutua lapsuuden viattomuuden ja huolettomuuden sekaan. Siinä missä pikkuveljet John ja Michael ovat vielä niin pieniä, etteivät he mielikuvitusmaahan asetuttuaan enää muistakaan entistä elämäänsä Lontoossa, Wendyn tietoisuudesta todellisuus ei enää irtoa. Hän tietää, että ennen pitkää heidän on palattava takaisin - ja tämä tietysti tekee tarinasta haikean kirpeänsuloisen. Lapset lentävät takaisin kotiin ja...

In time they could not even fly after their hats. Want of practice, they called it; but what it really meant was that they no longer believed.

Sarah Waters: The Little Stranger (Vieras kartanossa)

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011, alkuperäinen The Little Stranger, 2009) on yksi niitä kirjoja, joiden nimi on vilahdellut blogeissa tiuhaan viime aikoina. Ostin kirjan kesällä divarista ja sen jälkeen olen vältellyt lukemasta muiden arvioita pitääkseni odotushorisonttini kurissa. Se onnistui näköjään hyvin, sillä kun tartuin kirjaan, en muistanut enää ollenkaan, mistä sen oli tarkoitus kertoa ja miksi olin siitä kiinnostunut.

Kirja vei minut täysillä mukanaan. Luin kolmesataa ensimmäistä sivua yhteen putkeen ja sen jälkeenkin tahti hidastui vain käytännön syistä. En oikein muistakaan, milloin olisin viimeksi lukenut jotain kirjaa tällaisella innolla uppoutua ja eläytyä, ja Watersin monisanainen, kuvaileva kerronta oli loistavaa lannoitetta ahmattilukutuulelleni. Vielä kun olisi ollut viltti, kynttilä ja kuumaa kaakaota, niin lukuhetket olisivat olleet täydellisiä!

Vieras kartanossa on ehdottomasti kirja synkkiin syysiltoihin, kun tuuli ulvoo ulkona. Waters luo Hundreds Hallin ränsistyvästä kartanosta hyytävän tunnelmallisen miljöön yliluonnollisin aineksin maustetulle kuvaukselle englantilaisen luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen. Leskirouva Ayres ja hänen kaksi aikuista lastaan yrittävät pitää kiinni maalaisaatelin perinteisestä elämäntavasta, mutta tarinan edetessä talossa alkaa rapistua moni muukin asia kuin antiikkihuonekalut. Minäkertoja tohtori Faraday, paikkakunnan lääkäri, seuraa sivusta Ayresien perheen alamäkeä ja huomaa olevansa itsekin kaltevalla pinnalla, kun talossa alkaa tapahtua kummia.

En ole erityisen kiinnostunut kummitusjutuista ja yliluonnollisista ilmiöistä, mutta Watersin säikyttelemänä viihdyin mainiosti. Kirjan verkkainen kerronta tiivisti jännitystä juuri sopivasti, vangitseva tunnelma jäi pyörimään mieleen ja arvoituksellisen avointa loppuratkaisua pureskelen edelleen. Juonesta näkyy käytäneen perusteellisempaakin keskustelua Järjellä ja tunteella -blogissa (sisältää spoilereita!). Susan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös ainakin Morre, Kirsi, Lainatäti, Erja, Kirjapeto, Karoliina, Sonja, Rachelle, Ahmu, Päkä, Maailmankirjat, Penjami, Vinttikamarissa, Maija ja aivan vastikään Lumiomena.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen.

Sarah Waters: The Little Stranger. Virago Press, 2009. 500 s. ISBN 978-1-84408-606-1. Ostettu käytettynä. Suom. Vieras kartanossa, Tammi 2011.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There

Totally British -haaste innoitti minut lukemaan tämän brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikon. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa oli entuudestaan tuttu lähinnä tarinan hahmojen tasolla: Irvikissa, Tyyris Tyllerö, Hatuntekijä, Herttakuningatar ja muut omituiset otukset. En ole nähnyt kirjaan perustuvaa vanhaa Disney-piirrettyä enkä muitakaan elokuvaversioita, mutta muistan lukeneeni pienenä Liisa-sarjakuvia lapsille. Ne taisivat perustua alkuperäiseen tarinaan vain melko löyhästi.


Liisa Ihmemaassa -sarjakuvalehti vuodelta 1985. Muistan lukeneeni tämän numeron ihmeellisistä mansikkaleivoksista! Kannessa lukee "Tutut TV-hahmot seikkailevat", mutta telkkarisarja ei kyllä sano minulle mitään. (Kuva: Antikvariaatti.net)



Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Luin sen vuonna 1998 ilmestyneenä alkukielisenä painoksena, johon on samoihin kansiin koottu teokset Alice's Adventures in Wonderland (1865) ja sen jatko-osa Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871, suomeksi Liisan seikkailut peilimaailmassa). Lisäksi mukana on Ihmemaan alkuperäinen käsikirjoitus nimellä Alice's Adventures Under Ground, Carrollin The Theatre -lehteen kirjoittama artikkeli "Alice" on the Stage, teoksia taustoittava esipuhe ja alaviitteitä kuin meren mutaa.

Hyppäsin aluksi esipuheen yli ja aloitin itse kirjoista. Pakko tunnustaa, että olin vähän pettynyt. Olin odottanut hurjia seikkailuja Ihmemaan kummallisessa maailmassa, mutta tarina olikin lähinnä sarja irrallisia kohtauksia, joissa melko ärsyttävän oloinen pikkutyttö haahuili sinne tänne, kohtasi outoja tyyppejä - ja siinä kaikki. Episodimaisuus yllätti. Molemmissa kirjoissa kehyskertomus, jonka alussa Liisa solahtaa tavallisesta maailmasta Ihmemaahan ja lopussa palaa sieltä takaisin, muodosti tarinalle jonkinlaisen rungon, mutta muuten ne eivät seuranneet mitään arkkityyppistä sadun tai seikkailun kaarta. Liisan ei tarvinnut oppia, löytää tai pelastaa mitään, ainoastaan hämmästellä. Passiivinen päähenkilö tuntui lähestulkoon vain tekosyyltä Ihmemaan asukkien esittelylle.

Mielikuvituksellisia Carrollin otukset kyllä ovat. Hullunkuriset puhuvat eläinhahmot, eläviksi muuttuvat shakkinappulat ja äkilliset muodonmuutokset seuraavat toisiaan lähes hengästyttävään tahtiin. John Tennielin piirroskuvat antavat Carrollin absurdeille keksinnöille hahmon. Hauskimpia olivat minusta korttipelikuninkaalliset ja -sotilaat; Liisa sen sijaan enimmäkseen mököttää.


Liisa teekutsuilla: John Tennielin kuvitusta alkuperäiseen painokseen. (Kuva: Wikipedia)

Vähintään yhtä tärkeää kuin kuvat kirjassa on sen kieli. Oikeastaan monet tarinan visuaalisistakin vitseistä pohjautuvat sanaleikkeihin ja kielen kiemuroihin. Tältä kannalta olisi voinut olla antoisampaa lukea kirjasta suomenkielinen käännös, sillä ilman alaviitteitä monet kirjan englannin kieleen ja englantilaiseen kulttuuriin perustuvista vitseistä olisivat menneet minulta aivan ohi: Liisan vuoropuhelut Ihmemaan asukkaiden kanssa ovat täynnä viittauksia viktoriaanisessa Englannissa suosittuihin lastenloruihin, runoihin ja lauluihin, ja monet hahmoistakin ovat kirjaimellisesti tulkittuja sanaleikkejä. Esimerkiksi "Mock Turtlen" eli valekilpikonnan innoittajana on ruokalaji nimeltä valekilpikonnakeitto, joka tehdään vasikan sisälmyksistä. Tennielin kuvissa valekilpikonnalla on kilpikonnan ruumis ja vasikan pää ja sorkat.

Alaviitteiden ja esipuheen perusteella Liisa Ihmemaassa onkin varsinainen inspiraation aarreaitta kielitieteilijöille ja merkityksen olemuksesta kiinnostuneille filosofeille. Kääntäjille kirja taitaa olla joko painajainen tai toiveuni, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo. Suomentaja Markus Långin sivuilla on mielenkiintoisia arvosteluja, joissa vertaillaan toisiinsa kirjan suomalaisia käännöksiä: Tuomas Nevanlinnan käännöstä vuodelta 2000, Alice Martinin käännöstä vuodelta 1995 ja varhempia Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin (1972) sekä Anni Swanin (1906) käännöksiä.

Mainiosti käännösten eroja ja haasteita havainnollistavat myös nämä Hesarin jutusta lainatut esimerkkikatkelmat:

• Lewis Carroll (1865): The Hatter shook his head mournfully. "Not I!" he replied. "We quarrelled last March - just before he went mad, you know -" (pointing with his teaspoon at the March hare,) "- it was at the great concert given by the Queen of Hearts, and I had to sing Twinkle, twinkle, little bat! How I wonder what you're at!"
• Anni Swan (1906): Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. "En minä", lausui hän. "Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen). Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti laulaa: Liuskis, läyskis, lepakko!  Oletpa kumma olento!"
• Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner (1972): Hatuntekijä pudisti alakuloisena päätään. - En minä! hän sanoi. - Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi (hän osoitti lusikalla Hassua Jänistä). Herttakuningattarella oli silloin isot laulajaiset ja minun piti laulaa - odotahan: Tuikit, tuikit, tätönen kuka olet? kyselen . . .
• Alice Martin (1995): Hattumaakari puisti murheellisena päätään. "Minäkö!" hän vastasi. "Ei, me riitaannuimme viime maaliskuussa, Aika ja minä, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi" (hän osoitti teelusikallaan maalisjänistä). "Herttarouva oli järjestänyt suuren konsertin, ja minun piti laulaa Tuiki, tuiki, tupakkirulla, et kai aio tänne tulla?"
• Tuomas Nevanlinna (2000): Hattu Hassinen pudisti murheellisena päätään. "En minä!" se vastasi. "Me riideltiin viime maaniskuussa - juuri ennen kuin tuo tuli hulluksi, nimittäin -" (hän osoitti lusikallaan Maaniskuun rusakkoa) "- se tapahtui Herttakuningattaren järjestämässä suuressa konsertissa, ja minun piti laulaa: Tuiki, tuiki kärpänen iltaisin sua kyttäilen."

On hauskaa vertailla, miten esimerkiksi Carrollin "March Hare" on eri kääntäjien käsissä kääntynyt höperöksi jänikseksi, Hassuksi Jänikseksi, maalisjänikseksi ja Maaniskuun rusakoksi, ja miten ovelasti "Twinkle, twinkle" -loruparodia on kotoistettu Suomeen.

Liisa teekutsuilla: Walt Disneyn näkemys. (Kuva: Alice-in-Wonderland.net)


Kirjan esipuhe oli mielenkiintoinen kielitieteelliseltä ja kulttuurihistorialliselta kannalta, mutta mielikuvani kirjan kirjoittajasta se kyllä tahrasi pahasti. Lewis Carroll, oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson, oli pikkutarkka ja järjestelmällinen mies, joka työskenteli Oxfordin yliopistossa matematiikan lehtorina ja sepitti vapaa-ajallaan satuja tuttaviensa lapsille. Lapsiystävinään Dodgson suosi erityisesti pikkutyttöjä. Tarkkaa tietoa näiden suhteiden laadusta ei ole, mutta aika epäilyttävältä Dodgsonin lähes pakkomielteinen pikkutyttöjen palvonta kuulostaa. Yäk. Lukunautinnon kannalta olisin voinut jättää tämän tiedon väliin.

Millainen suhde teillä on Liisaan Ihmemaassa?

EDIT: Vasta jälkeenpäin hoksasin katsoa, onko joku muukin lukenut Liisan - ja tietysti on. Klassikko on hämmentänyt tai hurmannut ainakin blogeissa Saran Kirjat, Kirjasieppo, Kirjavinkit, Taimin blogi ja Jokken kirjanurkka.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There. Penguin Classics, 1998. 357 s. ISBN 978-0-14-143976-1. Lainattu kirjastosta.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)

Oscar Wilden klassikon Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891) olin aikonut lukea jo pitkään, ja Irlannin-matkalta tarttui mukaan tämäkin kirjaostos. Matkailu avarsi jälleen, sillä olin luullut Dublinissa syntynyttä ja kasvanutta Wildeä englantilaiseksi. Sitäkään en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuva on Wilden ainoa romaani. Miehen muut pääteokset ovat enimmäkseen näytelmiä.

Dorian Grayn muotokuva oli antoisa lukukokemus. Tarinan juju oli ennestään tuttu: komea Dorian Gray saa todeksi toiveensa, ettei koskaan menettäisi nuoruuden kukkeuttaan - mutta miehen itsensä sijaan vanhenee hänestä maalattu muotokuva, jonka kasvoille piirtyvät irvokkaina kaikki hänen vuosien varrella tekemänsä synnit.

Dorianin lisäksi kirjan keskeisiä henkilöitä ovat taulun maalannut Basil Hallward ja tämän tuttava Lordi Henry Wotton, jonka imartelut muotokuvamaalarin ateljeessa alun perin saavat Dorianin hurmaantumaan omasta kauneudestaan. Kyynisestä elostelija-lordista tulee nuorukaisen oppi-isä paheellisten nautintojen maailmaan. Ennen pitkää Dorianin kyltymätön nautinnonhalu ulottuu tuhlailevista taideharrastuksista syvälle Lontoon pahamaineisiin oopiumiluoliin ja ilotaloihin asti.

Olin yllättynyt siitä, miten vahva homoeroottinen viritys kirjassa väreili. Wildehän tuomittiin yksityiselämänsä "törkeästä siveettömyydestä" peräti vankilaan, mutta en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuvakin oli asiassa todistuskappaleena. Lukemani painos on varustettu esipuheella ja alaviitteillä, joissa kerrotaan muun muassa muutoksista, joita Wilde teki tekstiin ennen kuin alun perin Lippincott's Monthly Magazine -aikakauslehdessä ilmestynyt tarina julkaistiin romaanina.

Monet muutoksista - ehkä kustantajan toiveesta? - sensuroivat pois merkitseviä katseita ja kosketuksia kirjan miesten välillä. Silti on melko selvää, ettei Basilin ja Lordi Henryn kiinnostus nuoreen Dorianiin ole pelkästään esteettistä laatua, vaikka heidän ihailunsa nuorta miestä kohtaan verhotaankin yleviin taiteellisiin pyrintöihin.

"Dorian, from the moment I met you, your personality had the most extraordinary influence over me. I was dominated, soul, brain, and power, by you. You became to me the visible incarnation of that unseen ideal whose memory haunts us artists like an exquisite dream. I worshipped you. I grew jealous of every one to whom you spoke. I wanted to have you all to myself. I was only happy when I was with you. When you were away from me, you were still present in my art..."

Kirjan herättämän moraalisen kauhistuksen vuoksi Wilde lisäsi vuoden 1891 painokseen lyhyen esipuheen taiteesta ja taiteen arvoista. Wilde kirjoittaa, että kirjat eivät voi olla moraalisia tai moraalittomia; ne ovat vain hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ihmiselämän moraaliset kysymykset voivat olla taiteessa aiheena, mutta taiteen moraalinen päämäärä on vain taide itse. Näpäytykseksi romaanin turmeltuneisuutta hirvitelleille arvostelijoille Wilde lisää vielä, että "it is the spectator, and not life, that art really mirrors".

Esipuheen lisäksi koko muukin kirja vilisee loistavia ajatelmia, joista monet ovat kuuluisia irrallisina mietelauseina. Esimerkiksi GoodReadsiin on koottu roppakaupalla Oscar Wilde -sitaatteja. Alaviitteiden perusteella Wilde näyttää kierrättäneen osin samoja nokkeluuksia monissa teoksissaan. Dorian Grayn muotokuvassa niitä laukoo etenkin herkullisen moraaliton Lordi Henry. Valittuja paloja kahdesta ensimmäisestä luvusta:

"Conscience and cowardice are really the same things, Basil. Conscience is the trade-name of the firm. That is all."

"The only way to get rid of a temptation is to yield to it. Resist it, and your soul grows sick with longing for the things it has forbidden to itself, with desire for what its monstrous laws have made monstrous and unlawful."

"And beauty is a form of genius--is higher, indeed, than genius, as it needs no explanation. [...] People say sometimes that beauty is only superficial. That may be so, but at least it is not so superficial as thought is. To me, beauty is the wonder of wonders. It is only shallow people who do not judge by appearances."

Lordi Henryn turmeltuneisuuden logiikka on niin pistämätöntä, ettei ole mikään ihme, että hän saa vaikutuksille alttiin Dorianin pään pyörälle. Nuorukainen rohkaistuu yhä ylenpalttisempaan elämään, ja pian häntä ei pidättele mikään. Ajan mittaan Dorianista tulee Lontoon seurapiireissä yhtä aikaa ihailtu ja kavahdettu hahmo. Miten noin enkelinkasvoisella miehellä voi olla niin huono maine? Miten mikään niin paha ja likainen voisi mahtua samaan ruumiiseen noin puhtaan, tahrattoman kauneuden kanssa?

Moraalipohdintojen ja nokkelan sanailun lisäksi nautin kirjassa 1800-luvun lopun lontoolaismiljööstä. Dorian ja kumppanit ovat vaurasta yläluokkaa, joka viettää aikansa aateliston salongeissa ja herrasmiesklubeilla joutilaana seurustellen. Dandy-Dorianin ylellistä asuntoa ja vaatetusta kuvaillaan antaumuksella ja runsain yksityiskohdin. Tästä perusteellisuudesta kumpuaa kirjan puolivaiheilla tosin myös teoksen tylsin osio, jossa Wilde esitelmöi sivukaupalla Dorianin taide- ja keräilyharrastuksista. Luku on kuin antiikkihuutokaupan myyntiluettelo: ensin käydään läpi eksoottiset parfyymit, sitten harvinaiset soittimet, kuvakudokset ja lopuksi kirkkotekstiilit.


Oscar Wilde, itsekin dandy. (Wikipedia)

Juonenkäänteiltään kirja muuttuu varsinkin loppupuolella melko melodramaattiseksi. Dorianin lyhykäinen romanssi nuoren näyttelijättären Sibyl Vanen kanssa johtaa tapahtumaketjuihin, joiden kioskikirjamaisuus vei minun silmissäni vähän terää kokonaisuudelta. Mielenkiintoisinta kirjassa eivät oikeastaan olleet niinkään tapahtumat sinänsä kuin tarinan hyytävä, myyttisen vahva perusidea - sielunsa myyminen maallista nautintoa vastaan - ja siihen liittyvät pohdinnat sellaisista ikiaikaisista teemoista kuin kauneus ja rumuus, nuoruus ja vanhuus, hyvyys ja pahuus ja mitä näitä nyt onkaan.

Dorian Grayn muotokuva on sovitettu valkokankaalle useampaankin kertaan. Tuorein versio, jossa Doriania näyttelee Ben Barnes ja Lordi Henryä Colin Firth (!) on vuodelta 2009. Wikipedian kuvauksen perusteella elokuvassa on kyllä otettu juonen suhteen aikamoisia vapauksia, eivätkä arvostelutkaan näytä kovin ylistäviä olevan.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen. Alahaaste jääköön myöhemmin määriteltäväksi, sillä kirja voisi sopia pariinkin kohtaan. Haasteen suorittajille tai muuten vain Wildestä kiinnostuneille huomautettakoon, että kirjasta on pari vuotta sitten ilmestynyt uusi suomennos, joka on Harry Potter -käännöksillään mainetta niittäneen Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Otavalta on marraskuussa 2011 tulossa myös pokkariversio.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray. Wordsworth Editions, 2001 (1. painos 1891). 194 s. ISBN 978-1-85326-015-5. Ostettu uutena.

Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)

Irlannin-loma jatkui Orapihlajapiirin jälkeen paikallisesta divarista ostetulla Maeve Binchyn kirjalla Nights of Rain and Stars (2004, suom. Taverna tähtien alla, 2005). Irlantilainen Binchy on käsittääkseni varsinainen painosten kuningatar, ja ainakin tämän nimenomaisen divarin hyllyssä hänen tuotantonsa oli maannaisensa Marian Keyesin ohella varsin hyvin edustettuna.

Nights of Rain and Stars oli ehdottomasti lomalukemista. Vihreänkuulaan ja pilvenharmaan Irlannin sijasta se olisi ehkä soveltunut paremmin auringonkirkkaaseen ja merensiniseen Kreikkaan, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreikan saaristoon, pieneen Aghia Annan kylään. Kirjan Aghia Anna on tosin niin herttaisen idyllinen paikka, että jos lomalukijan matkakohde on jokin vähemmän pittoreski turistirysä, Binchyn Kreikka-visio saattaa saada matkailijan repimään hiuksia päästään.

Luonnonkauniissa maisemissa toisensa kohtaa tarinan päähenkilönelikko: saksalainen Elsa, amerikkalainen Thomas, englantilainen David ja irlantilainen Fiona. Kaikki ovat tulleet Kreikkaan pakoon oman elämänsä ongelmia, sydänsuruja ja perhehuolia. Ongelmat seuraavat tietysti perässä, mutta onneksi ratkaisujakin löytyy - uusien lomatuttavuuksien myötävaikutuksella tietysti. Keskeiseksi hahmoksi nousee neljän turistin lisäksi kylään vuosikymmeniä sitten asettunut irlantilainen Vonni.

Tätä kirjaa ei kannata lukea kovin kyynisessä mielentilassa. En tiedä, ovatko muut Binchyn kirjat samanlaisia, mutta Nights of Rain and Stars ainakin oli suorastaan kiusallisen hyväsydäminen ja oikeamielinen tarina, jossa paha saa palkkansa, hyvä poikii hyvää, menneet synnit saadaan anteeksi ja erehdykset korjataan ennen kuin on liian myöhäistä. Suosittelen Binchyä siis niihin elämän hetkiin, joissa tarvetta on pehmoiselle lohturievulle ja ruusunpunaisille silmälaseille.

Samanlaisiin maisemiin ja tunnelmiin vie...

Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars. Orion, 2004. 392 s. ISBN 0-75286-536-6. Ostettu käytettynä. Suom. Taverna tähtien alla, WSOY, 2005.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri (2011) lähti mukaan matkalukemiseksi Irlantiin ja olikin erinomainen valinta: Länsi-Irlannin maaseudulle sijoittuvaan kirjaan oli ihanaa eläytyä paikan päällä. Nyt matkan jälkeen tekee mieli palata selailemaan uusin silmin myös aiemmin kesällä lukemaani Irlantilaista aamiaista.

Kirja kertoo yksinhuoltaja Kirsistä, joka päättää tehdä perusteellisen elämänmuutoksen ja muuttaa murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaista huolehtivaan pieneen kyläyhteisöön. Tarina seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen ympäristöön, sen työntäyteiseen arkeen ja ihmisiin.

Orapihlajapiiri on pienten tapahtumien kirja. Kirsin päiviin Knocknamurrassa kuuluu vammaisten avustamista ja töiden lomaan ujutettuja vapaahetkiä; Anni käy koulua ja kirjoittaa ikävöiviä kirjeitä parhaalle ystävälleen Kuopioon. Aluksi ajattelin, että äidin ja tyttären suhteesta tulisi kirjassa keskeinen teema, mutta oikeastaan kyse on pikemminkin Kirsin ja Annin rinnakkaisista kehityskertomuksista. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja sen edetessä kumpikin löytää itselleen uuden, omannäköisensä tavan olla.

Maisemia Irlannista: Connemaran jylhää kauneutta.

Tuurin kerronta oli minusta jotenkin viehättävän arkista ja tarkoituksenmukaisuudessaan kaunista. Orapihlajapiirissä ei ole sellaisia runollisuudellaan huomiota herättäviä lauseita kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen tapaisten kirjoittajien teksteissä, mutta jotenkin viehdyin tähän pienieleiseen tyyliin. Sellaistahan elämä on: harvoin suurta draamaa ja käänteentekeviä oivalluksia, vaan enimmäkseen tottumista ja hyväksymistä, hiljalleen kiinni kasvamista ja irti lipumista.

Tuuri kertoo niin pienieleisesti, että jotkut tarinan käännekohdista tajusin vasta jälkeenpäin. Kun Kirsi kotoa treffeille lähtiessään sujauttaa tyttäreltään lainaamansa korvikset laukkuunsa, koska ne eivät sovi yhteen uuden miesystävän antaman kaulakorun kanssa, näin kohtauksessa ensin vain naiselliseen turhamaisuuteen purkautuvaa jännitystä. Vasta myöhemmin oivalsin, miten osuvasti ele kuvasi Kirsin irtautumista aikuistuvasta tyttärestään, muutosta äidistä takaisin naiseksi.

Kirjan loppuun olin vähän pettynyt. (Hm, liekö vika lukijassa, kun petyin edellisenkin lukemani kirjan lopetukseen?) Olin niin tyytyväinen keinutellessani kaikessa rauhassa Knocknamurran asukkaiden iltapesujen ja aamupalojen verkkaisessa rytmissä, että kun tapahtumat alkoivat aivan kirjan lopussa kiihtyä, hämmennyin hiukan. Viimeisissä luvuissa oli vähän yliselittämisen makua verrattuna muun kirjan levolliseen arkipäiväisyyteen.

Maisemia Irlannista: lampaita ja turvesoita.

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös Katja, Hanna, Amma, Susa, Riikka, Joana, Arja ja Kirjavinkkien Irja. Lumiomenan Katjalla on erityisen hienoja huomioita siitä, miten Tuuri sovittaa päähenkilöidensä sisäisen maailman heitä ympäröivän luonnon kuvaukseen. Luonnon kiertokulku oli tosiaan kirjassa vahvasti läsnä, vaikka en lukiessani tietoisesti huomannutkaan, miten selvästi se limittyi henkilöiden sielunelämään.

Amma taas huomauttaa kiintoisasti kirjan teinien ehkä vähän anakronistisista harrastuksista, tyyliin kirjeiden kirjoittaminen ja kivien keruu. Tätäkään en tullut ajatelleeksi, mutta tuollaiset yksityiskohdat ehkä osaltaan rakensivat kirjaan sen jotenkin ajasta ja paikasta eristyneen rauhallista tunnelmaa - varsinkin yhdistettynä siihen, miten tiiviisti vanha irlantilainen mytologia ja kansanperinne olivat läsnä knocknamurralaisten arjessa.

Parissa blogissa on pohdittu myös Tuurin käyttämää kahden kertojan ratkaisua. Kirsin ja Annin vuorottelu toimi minusta hyvin, vaikka alussa olin Susan tavoin vähän ymmälläni siitä, kuka kertojana olikaan. Kuten Hanna huomauttaa, äidin ja tyttären äänessä olisi voinut olla enemmänkin eroa. Nyt Annin osuuksien puhe- tai nuorisokielisyys jäi ehkä vähän puolitiehen, mikä sai me-passiivit, puuttuvat sijapäätteet ja ihmisistä käytetyt se-pronominit pistämään silmään. Riikkaakin tämä vähän häiritsi.

Maisemia Irlannista: Achill Island.

Loppuun tuli nyt muutamia pieniä risuja, mutta niistä huolimatta nautin kirjasta kovasti. Orapihlajapiirissä oli pakotonta, vaatimatonta taikaa, joka jäi häilymään mieleen kirjan lukemisen jälkeenkin.

P.S. Otava on tehnyt Orapihlajapiiristä kirjavideon, jossa Hanna Tuuri lukee otteen ja kertoo kirjasta. Mukana myös lisää irlantilaisia maisemia!

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s. ISBN 978-951-1-25156-9. Lainattu kirjastosta.

David Nicholls: One Day (Sinä päivänä)

Heräteostin David Nichollsin One Dayn (2009, suom. Sinä päivänä) viime vuonna Amazonista esittelytekstin perusteella hoksaamatta ollenkaan, että kirja on kansainvälinen myyntimenestys. Nyt, kun kirjasta ovat ehtineet kirjoittaa jo ties kuinka monet bloggarit ja elokuvakin on jo teattereissa (Suomessa ei vielä), sain minäkin kirjan vihdoin luettua. En siis aivan trendin aallonharjalla, mutta jälkimainingeissa sentään!

Kirja seuraa kahden ystävyksen, Emman ja Dexterin, elämää parikymppisistä nelikymppisiksi. Emma on kömpelö älykkö, Dexter komea pintaliitäjä - mutta lukija tietysti käsittää paljon ennen kuin henkilöt itse, miten paljon heillä oikeastaan on yhteistä.

Pidin kirjassa etenkin siitä, että sen...

... rakenne toimii. Nicholls palaa Emman ja Dexterin pariin joka vuosi 15. heinäkuuta, aina vuosi edellisen luvun jälkeen. Pikakelailu toimii ihmeen hyvin. Lukijan ihmeteltäväksi tarjoillaan juuri sopivasti sekä aukkoja että vihjeitä, jotta ajan kuluminen tuntuu uskottavalta, mutta juonessa pysyy mukana. Tämän "makrorakenteen" lisäksi ihailin myös Nichollsin kerronnan "mikrorakennetta", jossa siinäkin rytmi vaihteli sopivasti tukien vaikutelmaa ajan kulumisesta tuntumatta silti kikkailulta. Teksti on kevyttä muttei heppoista.

... henkilöissä on lihaa luiden päällä. Nicholls lataa tarinaan niin paljon tavaraa Emman ja Dexterin arjesta, että he alkavat tuntua ihan oikeilta ihmisiltä. Heidän elämänsä muodostuvat todentuntuisesta sekamelskasta suuria tärkeitä tapahtumia ja pieniä mitättömiä yksityiskohtia. Runsaat, fiksut dialogit ja henkilöiden mietteet tuntuivat uskottavilta. Välillä ärsyynnyin molempiin päähenkilöihiin - yleensä enemmän itsekeskeiseen Dexteriin - mutta samalla tuntui kuin olisin todella tutustunut heihin.

Vähemmän pidin kirjan lopusta. VAROITUS: nyt seuraa jonkinasteinen juonipaljastus. Jos haluat pysyä pimennossa kirjan juonesta, mutta tahdot tietää, kenet minä olisin valinnut elokuvan päärooleihin, rullaa suoraan seuraavien kahden kuvan alle.

Kuva The Telegraphin One Day -arvostelusta.

Siis kirjan lopusta: siihen minä olin vähän pettynyt. Traaginen loppuratkaisu tuntui minusta jotenkin liian helpolta tavalta kehittää kirjaan koskettava päätös - aivan kuin kirjailija olisi tahallaan keplotellut lukijan rakastumaan henkilöihinsä voidakseen sitten nykäistä heiltä maton alta. Olin ratkaisusta enemmän ärsyyntynyt kuin liikuttunut. En odottanut Emman ja Dexterin tarinalle mitään siirappista "ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -päätöstä, mutta kirja oli minusta niin elämänmakuisesti kirjoitettu, että olisin odottanut jotenkin pienieleisemmin koskettavaa loppua.

Kuva Guardianin jutusta.

Sitten kirjasta elokuvaan. En malta odottaa, että pääsen näkemään sen! Kirja tuntuu "elokuvalliselta" jo valmiiksi - kohtaukset rullaavat kuin valkokankaalla - ja Nicholls on vieläpä itse sovittanut romaaninsa elokuvakäsikirjoitukseksi. Odotukset ovat kovat, sillä Nicholls kirjoitti kuulemma aikoinaan esimerkiksi loistavaa Rimakauhua ja rakkautta -televisiosarjaa.

Mutta nuo näyttelijät. Minulle täysin tuntematon Jim Sturgess näyttää elokuvan still-kuvien perusteella aika lailla Dexteriltä, mutta Anne Hathawayn Emmassa on enemmän nieleskelemistä. On kai liikaa vaadittu, että Hollywood-elokuvissa englantilaisia esittäisivät englantilaiset näyttelijät, ja tulihan esimerkiksi Renée Zellwegeristä ihan näpsäkkä lontoolaissinkku Bridget Jones, mutta Anne Hathaway ei ollenkaan vastaa mielikuvaani Emmasta. Hathaway tuntuu jotenkin liian näyttävältä ja elokuvatähtimäiseltä vaatimattomaksi Emmaksi.

Minä olisin harkinnut Emmaksi esimerkiksi jotakin näistä brittinäyttelijättäristä.

Kelly Reilly oli sympaattinen brittityttö elokuvissa Auberge espagnole (Espanjalainen kimppakämppä) ja Les poupées russes (Sinkkuuden huuma). (Yahoo! Movies)

Gemma Artertonin elokuvia en ole nähnyt, mutta ulkonäön perusteella voisi ehkä sopia... Minun mielikuvissani Emma ei kyllä ollut ruskeasilmäinen. (1920x2000.net)

Aioin ehdottaa Woody Allenin Vicky, Cristina, Barcelona -elokuvassa näytellyttä Rebecca Hallia, mutta sitten huomasin, että hän oli jo mukana toiseen David Nichollsin kirjaan perustuvassa elokuvassa (Starter for 10). Tämä kuva on elokuvasta Please Give. (AllMoviePhoto.com)

No, annetaan Annelle mahdollisuus! Elokuvan nähtyäni voin osallistua One Dayllä myös Sannan Lue kirja ja katso elokuva -haasteeseen; nyt piste tipahtaa vain Karoliinan Totally British -haasteeseen.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Järjellä ja tunteella, Nora Exlibris, Oota mä luen tän eka loppuun, Kirjainten virrassa, Juuri tällaista, Kirjapeto, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Annelin lukuvinkit.

Totally British – oman hyllyn satoa

Kuva lainattu Kirjavasta kammarista.


Kirjavan kammarin Karoliinan aloittama Totally British -lukuhaaste on saanut kirjablogeissa suuren suosion. Minäkin kannan korteni kekoon, mutta oma TB-urakkani on vasta suunnitteluvaiheessa. Tässä siis alkukartoitus oman kirjahyllyni antimista brittiläisen kirjallisuuden saralla.

Early Classics
Ennen 1800-lukua julkaistua brittiläistä kaunokirjallisuutta ei hyllystäni löydy. Shakespearea pitäisi kyllä yleissivistyksen vuoksi lukea!

Silver Fork Novels
Löyhä kategoria 1800-luvulla julkaistuille kaunokirjallisille teoksille, jotka käsittelevät yläluokkaista elämäntapaa. Näitäkään en omista. Jane Austen taitaa olla ainut kategoriaan sopiva kirjailija, jota olen lukenut.

Modern Men Writers

Tähän kohtaan löytyy jo jotain sanottavaa! Hyllyssäni odottavat lukemattomina esimerkiksi Nick Hornbyn About a Boy (Poika), David Nichollsin One Day (Sinä päivänä), Julian Fellowesin Past Imperfect ja Roald Dahlin novellikokoelma Kiss Kiss. Aiemmin tänä vuonna tienasin jo pisteen tähän alahaasteeseen Nick Hornbyn romaanilla How to Be Good (Hyvät ihmiset).

Modern Women Writers

Kumma kyllä, näitä on hyllyssäni vähemmän.

British Chick Lit
Chick lit -osastolla lukemista odottavat Isabel Wolffin A Vintage Affair, Veronica Henryn Just a Family Affair ja Madeleine Wickhamin Cocktails for Three. Aiemmin lukemistani chick lit -kirjoista bloggasin helmikuussa, mutta niiden lukemisesta on jo sen verran aikaa, että pisteitä tähän haasteeseen ei kerry.

British Poetry
Lyriikkahyllyni ammottaa tyhjyttään.

Children’s Britain
Lastenosastollakin on hiljaista, mutta Karoliinan listalla on monta ihanaa kirjailijaa. Ennen haasteen alkua luetuista saan pisteen Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta. Lukemattomista klassikoista kiinnostaisivat etenkin J. M. Barrien Peter Pan ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa.

Detective Novels
Hyllystäni löytyy Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -dekkareita, mutta paremmin tähän haasteeseen voisivat sopia miehen Edinburgiin sijoittuvat kirjat. Lukematta on myös Guillermo Martinézin The Oxford Murders. Kirjailija on argentiinalainen, mutta tapahtumapaikka ainakin on brittiläisistä brittiläisin.

Gothic Fiction
Tähän kategoriaan löytyisi Daphne du Maurierin Rebecca (luettu, mutta vuosia sitten) ja Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale (Kolmastoista kertomus), joka on vielä lukematta. Brontën sisaruksia olen lukenut kauan sitten.

Modern Thrillers
Hm, trillerit eivät ole lempilajini.

Royal Fiction
Tyhjää täynnä tämäkin, mutta aihe kiinnostaisi!

Stiff Upper Lip
Luokkayhteiskuntakuvauksia löytyy Silver Fork -kategoriasta ja muistakin. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus sopisi tähänkin alahaasteeseen. Pisteen voisi tuoda myös helmikuussa lukemani George Bernard Shaw’n näytelmä Pygmalion, jossa yläluokkainen professori joutuu törmäyskurssille cockney-kukkaistytön kanssa.

Éirinn go Brách!

Irlantilaisia kirjailijoita hyllyssäni edustaa Marian Keyes. Lukematta on Watermelon (Naura, Claire, naura!), jota aloitin joskus viime vuonna, mutten oikein päässyt vauhtiin. Irlannista kertoo myös Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen – Kertomuksia vihreältä saarelta, mutta suomalaisia kirjoja ei nyt lasketa.

Maybe British, Never English
Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti eivät näytä olevan kotikirjastossani kovin hyvin edustettuina.

Multicultural Britain
Jo luettujen puolelta löytyy Zadie Smithin Valkoiset hampaat, ei juuri muuta. Tähän alahaasteeseen osallistumalla voisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli haalia pisteitä myös Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseen.

Commonwealth
Tähän kategoriaan mahtuu monta maata, mutta kaukomaiden kirjallisuutta löytyy hyllystäni vähänlaisesti. Karoliinan vinkkilistalta olen lukenut vain kanadalaisia Margaret Atwoodia, L. M. Montgomeryä ja Alice Munroa, edellä mainittujen Kiplingin ja McCall Smithin lisäksi.

Summa summarum, oman hyllyn antimilla voisin tähdätä suoritusta alahaasteisiin Modern Men Writers ja British Chick Lit. Katsotaan, miten käy: tartunko näihin, houkuttavatko kirjaston hyllyt enemmän vai jäänkö kokonaan pisteittä? En ota lukuhaasteista paineita, joten en lupaa mitään...

Mitä brittikirjoja te olette viimeksi lukeneet tai aiotte seuraavaksi lukea?

Rudyard Kipling: The Jungle Book (Viidakkokirja)

Nobel-haasteen suorittaminen jatkuu jälleen populaarikulttuurin, eli Disney-piirrettyjen, ja Project Gutenbergin innoittamana (ensimmäinen osa täällä). Nyt innostuin Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta (The Jungle Book, 1894).

Kuvittelin kirjaa seikkailuromaaniksi viidakkopoika Mowglin edesottamuksista, mutta itse asiassa kyse on seitsemän erillisen kertomuksen kokoelmasta. Wikipediasta opin, että tarinat ilmestyivät alun perin aikakauslehdissä vuosina 1893-94 ja koottiin sitten kirjaksi.

Tarinoista ensimmäinen kertoo, miten pikku Mowgli päätyy viidakkoon susien kasvatettavaksi ja joutuu ihmispentuna taistelemaan paikastaan laumassa. Toisessa luvussa Mowgli, Baloo-karhu, Bagheera-pantteri ja Kaa-käärme panevat hanttiin hölmöläisapinoille, ja kolmannessa Mowglin nokkeluus ja vanhan Akela-suden viisaus nitistävät pahan Shere Khan -tiikerin.

Sitten hypätäänkin Intiasta kauas pohjoiseen, Beringinsalmelle, jossa urhea valkoinen hylje Kotick pelastaa kansansa hylkeenpyytäjiltä johdattamalla heidät uusille tuntemattomille rannoille. Viidennessä tarinassa palataan viidakkoon: Rikki-Tikki-Tavi-niminen mungo taistelee brittiperheen bungalow'n puutarhassa kobria vastaan. Kuudennen tarinan päähenkilö on elefantinkesyttäjä Toomai, ja viimeisessä jutustelevat muulit, hevoset ja kamelit.

Viidakkokirjan kertomukset ovat kunnon vanhan ajan seikkailuja ja eläinhahmot lystikkäitä, liikuttaviakin. Minulle kirja antoi silti enemmän kulttuurihistoriallisen yleissivistyksen kannalta kuin varsinaisena lukuelämyksenä. Kiplingin Intia-kuvaus henkii siirtomaa-aikaa, ja opettavaisissa tarinoissa kaikuu kiinnostavasti myös 1800-luvun kasvatusideologia.

Pedagogian hengessä monissa kertomuksissa keskeisenä teemana on oppiminen. Mowglin täytyy opetella viidakon lait, ja Kotick-valasparka nielee litroittain merivettä ennen kuin oppii uimaan. Uusien taitojen omaksuminen ja yhteisön jäseneksi kasvaminen ei ole vaivatonta, mutta peräänantamattomuus palkitaan. Ahkeruuden ja rohkeuden lisäksi tarinoissa korostuvat myös sellaiset arvot kuin vanhempien kunnioittaminen ja heikompien puolustaminen.

Lastenkirjaksi muutamat kohdat tuntuvat nykynäkökulmasta aika rajuilta. Kaikissa tarinoissa tapellaan verissä päin, ja mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa nuori hylje katselee sivusta, miten kaverit nyljetään hengiltä. 1800-luvulla taisi olla tärkeämpää kasvattaa lapsille vahva moraalinen selkäranka kuin kohdella heidän herkkää tunne-elämäänsä silkkihansikkain. Melko raakojahan ovat myös esimerkiksi Grimmin veljesten sadut (1812-57) tai Wilhelm Buschin Max ja Moritz (1865), jossa keppostelevat kaksoset jauhetaan tuusannuuskaksi.

Eläintarinoita voi kai lukea myös jonkinlaisina yleispätevinä moraliteetteina, ja löytyy niistä yhteiskunnallisia ulottuvuuksiakin. Mowglin tarinassa jo alkuasetelma kutsuu esiin pohdintoja esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihmiset ovat tarinoissa uhka, eivätkä heidän tapansa ole yhtään vähemmän julmia kuin viidakon villipetojen. Kiplingin eläinhahmojen harjoittama viidakon laki ei ole mikään simppeli "nopeat syövät hitaat" -periaate, vaan kokonaisvaltainen arvojärjestelmä ja käyttäytymisohjeisto.

Ja tiesittekö muuten, että partiolippukuntien sudenpennut ovat saaneet nimityksensä Viidakkokirjasta? Minä en, vaan nytpä tiedän.

Kuva: Wikipedia

Rudyard Kipling: The Jungle Book. 1894. Ladattu Project Gutenbergin sivuilta. Ilmestynyt suomeksi useina laitoksina.

Nick Hornby: How to Be Good

Nick Hornbyn How to Be Good (2001, ilmestynyt suomeksi nimellä Hyvät ihmiset) alkaa lauseella, joka sai minut heti koukkuun:

I am in a car park in Leeds when I tell my husband I don't want to be married to him any more.

Pakko tietää miksi ja mitä seuraavaksi!

Katie, keskiluokkainen lontoolaislääkäri, on hyvä ihminen: hän parantaa sairaita ja pelastaa henkiä päivät pitkät. Aviomies David, koti-isä, sen sijaan on jurnuttava hapannaama, joka ei tee muuta kuin valittaa ja irvailee. Kun David sitten päättääkin ryhtyä oikeasti hyväksi ihmiseksi - alkaa jakaa perheen lasten leluja köyhille ja majoittaa asunnottomia vierashuoneeseen - Katien erohalut joutuvat puntariin. Mies on kuin uusi ihminen... mutta mitä tehdä, kun elämä liian hyvän ihmisen kanssa onkin painajaista?

Kirjan kehyksenä ovat arkistakin arkisemmat ympyrät: ne kaikista perheistä tutut tilanteet, joissa murjotetaan ruokapöydässä, pilataan tunnelma väärällä äänenpainolla, kasataan ei-vielä-likaisia-muttei-enää-puhtaitakaan vaatteita tuolille makuuhuoneen nurkkaan.

Naulan kantaan kuvatut pienet sanat ja eleet tekevät Katien ja Davidin ontuvasta perhe-elämästä todentuntuisen, vaikka henkilöt ja tapahtumat heiluvat absurdin rajamailla. Perheen kotiin muuttaa tarinan edetessä muun muassa ihmeparantaja nimeltä DJ GoodNews ja koditon ongelmanuori Monkey.

Katie pohtii kirjassa kamalan isoja kysymyksiä. Mitä tarkoittaa olla hyvä ihminen? Kuinka hyvä on tarpeeksi hyvä? Milloin hyvyys muuttuu naiiviudeksi tai tekopyhyydeksi? Kenen onnesta hyvä ihminen on vastuussa - omastaan, perheensä, naapureidensa, koko maailman?

Hyvyyden lisäksi kirja ruotii avioliittoja, perheitä, ihmissuhteita. Katie haluaisi Davidin olevan toisenlainen, mutta kun miehen käytös yhtäkkiä kiepsahtaa pirullisesta enkelimäiseksi, vanhaa tuttua yrmyniskaa tuleekin melkein ikävä. Parisuhteen haaveet ja todellisuus joutuvat jatkuvasti törmäyskurssille. Jos menneet virheet voisi pyyhkiä pois, olisiko mikään toisin?

Omalaatuiset persoonat, oudot tilanteet ja Katien lakonis-ironis-sarkastis-hämmentynyt kertojanääni tuovat tarinaan riipivää komiikkaa. En ole lukenut muita Hornbyn kirjoja, mutta ihastuin tyyliin kovasti.