Ah, kyllä kannatti! Olen ollut viime päivät aivan Rebeccan pauloissa. Englantilaisessa yläluokassa, jylhissä kartanoissa, onnettomassa rakkaudessa ja menneisyyden salaisuuksissa on aina sitä jotain, mutta tässä kirjassa niiden tenho on viritetty huippuunsa. Mahtavaan Manderleyhin saapuva nuori morsian - nimettömäksi jäävä minäkertoja - vie lukijan mukanaan suuren talon kolkoille käytäville, tuulenpieksemään merenrantaan, kello viiden teelle, puutarhan atsaleojen huumaavaan tuoksuun... Jokainen yksityiskohta asettuu paikalleen osaksi tiiviistunnelmaista, pahaenteisen arvoituksellisuuden värittämää kudelmaa.
Rebeccaa kuvataan kai usein kauhuromanttiseksi, mutta varsinaiset kauheat tai romanttiset tapahtumat sinänsä muodostavat sen jännitteestä vain osan. Elokuvaversion nähtyäni olin tyytyväinen, että luin kirjan uudestaan. Viihdyin hyvin elokuvankin parissa (ah, ne miljööt ja vaatteet!), mutta sen saamat valtaosin ei-kovin-mairittelevat arviot ovat kyllä oikeassa sen suhteen, että vaikka elokuva seuraa kohtalaisen uskollisesti tarinan juonta, kirjaan verrattuna se vain raapaisee pintaa mitä tulee juurikin kirjan tunnelmaan ja esimerkiksi henkilöiden psykologisen ulottuvuuksiin ja heidän välisiinsä jännitteisiin.
Uudessa elokuvaversiossa esimerkiksi minäkertojan suhde tuoreeseen aviomieheensä välittyy yksiulotteisempana kuin kirjassa. Kirjan alussa parikymppinen, vähävarainen nuori nainen toimii amerikkalaisrouvan seuraneitinä Monte Carlossa ja tutustuu siellä Maxim de Winteriin, kuuluisan Manderley-kartanon omistajaan, joka on edellisvuonna menettänyt vaimonsa traagisessa onnettomuudessa. Pikahäiden ja kuherruskuukauden jälkeen pari matkustaa Englantiin, jossa nuorelle vaimolle käy pian selväksi, että edesmenneen Rebeccan varjo on Manderleyssä läsnä kaikkialla. Hän kärsii lamauttavasta ujoudesta ja alemmuudentunnosta, haluaa miellyttää, mutta tietää ettei voi koskaan korvata kaikkien ihailemaa Rebeccaa sen kummemmin itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehensä kuin talon palveluskunnankaan silmissä. Kirjan kaikkia henkilöitä vaivaa vakava stiff upper lip, mutta pinnan alla kuohuu tunteita häpeästä kateuteen ja kunniantunnosta kostonhimoon. Rouva ja herra de Winter ovat molemmat raivostuttavia: moneen kertaan tekisi mieli huutaa, että avatkaa nyt jäykistelijät suunne ja puhukaa toisillenne. Mutta jotenkin heitä silti ymmärtää, tai ainakin heistä kiinnostuu.
Nyt haluaisin nähdä myös Rebeccan aiemman elokuvasovituksen, jolla Alfred Hitchcock vuonna 1940 pokkasi parhaan elokuvan Oscarin. Ja lukea lisää Daphne du Maurieria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti