Mutta onneksi löytyi! Lapsuuteni oli minulle todella vaikuttava lukukokemus. Pekkasen omaelämäkerta kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1902 syntyneen kirjailijan lapsuudesta, pikkupojan ensimmäisistä muistikuvista kiikkutuolissa isän polvella aina aikuisuuden kynnykselle, sisällissodan vuosiin.
Pekkaset olivat vaatimaton työläisperhe, ja lapsiluvun kasvaessa ja isän terveyden heikentyessä perheen osaksi tulee suoranainen köyhyys. Lapsen silmin koettu elämän epävarmuus, arjen kurjuus, vatsaa kalvava nälkä ja niihin liittyvä häpeä on raastavaa luettavaa. Kirja toi konkreettisesti lähelle ajatuksen siitä, että tällaista elämä tosiaan oli Suomessakin ei loppujen lopuksi niin kovin kauan sitten ja on edelleen monille ympäri maailmaa. Tällaista minunkin perheeni elämä olisi voinut olla, ja näin minäkin olisin sen voinut kokea...
Pekkasen tavassa kirjoittaa limittyy aikuisen reflektoiva katse ja lapsen välitön kokemus. Lapsuuttaan muisteleva aikuinen ei aina tiedä tai muista "tärkeitä" tosiasioita - vuosia, paikkoja, ihmisiä - mutta tavoittaa edelleen sen, miltä tuntui kirjastonhoitajan ankara katse tai merituulena puhaltava seikkailun odotus. Nuori Toivo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi ja pakenee ankeaa arkeaan ajatusten avaruuteen. Koulun ja kirjaston kirjat, silloin kun niitä käsiinsä saa, avaavat pojalle kokonaan uusia maailmoja. Herkän pojan lapsuus- ja nuoruuskuvauksessa on jotain samaa kuin Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisissa teoksissa.
Hieno alku uudelle kirjavuodelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti