Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Virpi Hämeen-Anttilan Railo (2011) kertoo Teppo ”Tepa” Korpelaisesta, joka jää työttömäksi IT-firmasta. Inka-vaimon yllätykseksi junttijuuriaan halveksiva mies päättää muuttaa takaisin kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan ja perustaa perintötontille tuliterän matkailukeskuksen. Mistä moinen suunnanmuutos, ja miten onnistuu Tepan, Inkan ja Kukka-tyttären uusi elämä maalla?

Aiemmat kokemukseni Hämeen-Anttilan kirjojen parissa ovat olleet ristiriitaisia. Suden vuoden akateeminen viihde ihastutti, ja ihan viihdyttävästi taiteen maailmassa pyörittiin myös Alastonkuvissa. Muistan sinut Amanda sen sijaan oli minusta henkilöhahmoiltaan ja juonikuvioiltaan jotenkin ärsyttävä ja epäuskottava, ja sen jälkeen en ole tullut tarttuneeksi uusiin Hämeen-Anttiloihin.

Railossa Hämeen-Anttila etääntyy kaupunkilaisista kulttuuripiireistä. Miljöönä on ehta maaseutu. Inka ja Tepa asettuvat asumaan Tepan kotikylälle, ja sillä aikaa, kun Tepa uppoutuu raivokkaalla tarmolla hotellin rakennusprojektiin, Inka tutustuu kylän elämään ja ihmisiin. Heihin kuuluvat myös Tepan sisarukset, joihin kaupunkilaistunut velipoika on katkaissut kaikki välit. Railoja ihmisten välillä on siis avoinna ennestään, ja tarinan edetessä niitä aukeaa uusia.

Railo oli rehtiä, maanläheistä viihdettä, ja Hämeen-Anttila kuljettaa tarinaa sujuvasti. Pääpaino on Inkan kokemuksissa ja tuntemuksissa. Inka oli minusta sympaattinen ja samaistuttava päähenkilö, vaikka välillä nainen kyllä tuntui käsittämättömän sopeutuvaiselta ja pitkämieliseltä siihen nähden, miten välinpitämättömästi Tepa vaimoaan kohteli ja miten itsekeskeinen soheltaja mies oli. Inkan rinnalla Tepa ja sivuhenkilöt olivat kärjistetympiä, yksiulotteisempia, mutta tämäntyyppisessä tarinassa se ei minua haitannut. Itse asiassa paikoin esiin pilkahteleva moniulotteisuus pikemminkin hämmensi: Rilken runoja siteeraava sikafarmari haastaa mielenkiintoisesti stereotypioita, mutta hahmolla ei ehkä ollut tarpeeksi lihaa luiden päällä tuntuakseen täysin uskottavalta.

Maalla kun ollaan, paikalliset puhuvat mehevää murretta. Sen kanssa minulla oli hienoisia sopeutumisvaikeuksia. Pääkaupunkiseudulla länsisuomalaisista sukujuurista kasvaneelle lukijalle Pohjois-Karjalan murre nimittäin hyppäsi silmiin ja särisi korviin. Eivät kai ihmiset oikeasti puhu noin? Tunnustan nolona, että minun korviini kirjan henkilöiden murre kuulosti hassulta ja sai vakavatkin asiat tuntumaan, no, hassuilta. Ilomantsia tuntevat bloggarikollegat Susa ja Mari A. kuitenkin kiittelevät Railon paikallisväriä ainakin suurin piirtein onnistuneeksi. Minulla taitaa siis olla edessä kotimaan matkailun ja kielikorvan avartamisen paikka!

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava, 2011. E-kirja lainattu Helmet-kirjaston Ebib-palvelusta, luettu puhelimella.

Lue ja syö: Piimäkakku

Valittelin jonkin aikaa sitten, että viime aikoina lukemissani kirjoissa on syöty vain Lue ja syö -haasteeseen kehnosti sopivia, erityisen ällöttäviä ruokia. Pirjo Rissasen Kamomillasola kuitenkin pelasti minut valaanaivoilta. Kirjassa nimittäin mainittiin ohimennen piimäkakku. Mieleni alkoi tehdä tätä klassikkoleipomusta, jossa on jo ajatuksena jotain ihanan perinteistä ja kotoista.

Näin siis Kamomillasolassa:

Heillä on usein nukkekesteissä mehun kanssa tarjolla piimäkakkua, jota Ninnin äiti Helvi leipoo. Äiti naureksii Helvin selän takana, kun tämä ei osaa leipoa muuta kuin piimäkakkua, joka onkin kuulemma maailman helpoin leivonnainen. Maarit ei välitä äidin väheksynnästä, sillä hän rakastaa nimenomaan Helvin piimäkakkua, sen siirappista tahmeutta ja rusinaista makeutta, joka täyttää suun kitalakea myöten.

Pätkä jatkuu kuvauksella Ninnin rusinoidentäyteisistä oksennuskokemuksista (toim. huom. syynä ei ollut piimäkakku), mutta jätetään ne nyt tästä pois ja keskitytään herkulliselta kuulostavaan siirappiseen tahmeuteen ja aloittelevaa leipuria rohkaisevaan kuvaukseen maailman helpoimmasta leivonnaisesta.

Leipominen oli kieltämättä helppoa, mutta kakkuni vaati silti hieman vaivannäköä. Belgialaisista marketeista ei nimittäin löydy piimää, ja lähikauppojen maustevalikoimatkin osoittautuivat varsin vaatimattomiksi. Piimän sai siis korvata puolalaisen kulmakaupan kefiiri (olisikohan maustamaton jugurttikin kelvannut?). Mausteet kävin hakemassa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan ruokiin erikoistuneesta kaupasta. Neilikkaa ei tosin löytynyt sieltäkään, ja kardemumma oli jauhettu Suomessa myytävää hienommaksi, mutta eipä tuo haitanne.

Tein piimäkakun Kotikokki-sivustolta löytyneellä reseptillä. Päädyin tähän ohjeeseen, koska useimmissa muissa oli siirappia, joka siirappisen tahmeuden houkuttelevuudesta huolimatta unohtui ostoslistalta.

Piimäkakku
3 kpl munaa
3 dl sokeria
175 g sulatettua voita
2,5 dl piimää
4,5 dl vehnäjauhoa
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
0,5 tl neilikkaa

Toimi näin: Vaahdota kevyesti esim. puuhaarukalla munat ja sokeri. Lisää vaahtoon piimä ja sulatettu voi. Lisää seokseen jauhot ja mausteet, jotka olet ensin sekoittanut keskenään (minä sekoitin mukaan myös kourallisen rusinoita). Kaada seos voideltuun, korppujauhotettuun vuokaan. Paistetaan noin 1 tunti 175 asteessa.

Kuten kuvasta näkyy, ensimmäiset palat syötiin jo ennen kuin sain kameran esiin. Hyvää oli, mutta vielä paremmaksi kakku muuttui vanhetessaan, kun ainekset saivat mehevöityä keskenään kaikessa rauhassa.

Sara Gruen: Ape House (Apinatalo)

Sara Gruen on keikkunut TBR-listallani siitä asti, kun Vettä elefanteille -kirja suomeksi ilmestyttyään kiersi kirjablogeja. Jonkin aikaa sitten näin myös kirjasta tehdyn elokuvan. Se kutitteli lukuhaluja entisestään, mutta en ole tullut vielä hankkineeksi kirjaa käsiini. Elefanttien sijasta aloitin Grueniin tutustumisen siis divarissa vastaan tulleilla apinoilla.

Ape House (2010) eli Apinatalo (Bazar, 2011) kertoo Isabel Duncanista, joka on omistautunut työlleen bonobo-apinoiden käyttäytymistä tutkivassa kielilaboratoriossa. Arki saa dramaattisen käänteen, kun tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Pahoista vammoista toipuva Isabel joutuu seuraamaan sivusta, miten apinoiden käy, kun ne singotaan tutusta elinympäristöstään villiin pyöritykseen median maailmassa. Mukaan juttuun sekaantuu myös John Thigpen, juuri ennen iskua kielilaboratoriossa vieraillut toimittaja, jonka ura lehtimiehenä on pahasti jumissa.

Apinatalo oli menevää luettavaa. Gruen on vispannut kirjaan aineksia runsaalla kädellä: mukana on apinoita, kielentutkimuksen saloja, mediaskandaaleja, pohdintoja tosi-tv:n moraalista, innokkaita eläinsuojelijoita, parisuhteiden haasteita, vaikeaa perhetaustaa, työpulmia... Eniten kiinnostuin Isabelin työstä bonobojen kielen parissa. Kiehtovaa! Myös apinoiden yhdistäminen tv-maailmaan nosti esiin mielenkiintoisia pohdintoja niin viihteen lainalaisuuksista kuin ihmisluonnosta ylipäätäänkin.

Tarina eteni siis vauhdikkaasti ja viihdyttävästi, mutta välillä tuntui, että tapahtumia, henkilöitä ja teemoja oli mukana jo liikaakin. Runsaus alkoi kääntyä itseään vastaan, kun huomio hajautui niin moneen asiaan. En oikein tiedä, halusiko Gruen tarjota Apinatalolla lukijoilleen mukaansatempaavaa viihdettä, koskettavan eläintarinan, vakavaa filosofista pohdintaa vai räväkkää yhteiskunnallista satiiria. Ehkä vähän kaikkia. Tulos ei ehkä ollut suurempi kuin osiensa summa, mutta pisteet silti reippaasta yrityksestä: Apinatalo täytti tehtävänsä mukavana matkalukemisena.

Blogiarvioiden perusteella Apinatalo on ollut pettymys monelle Vettä elefanteille -kirjaan ihastuneista lukijoista. Gruen pysyy siis lukulistallani, ja odotukset elefanttien suhteen ovat korkealla!

Sara Gruen: Ape House. Spiegel & Grau International Edition, 2010. 359 s. Ostettu käytettynä.

Karismaattinen kantritähti ja muita kevään elokuvia

Aloin vuoden alussa listata blogiin kirjojen lisäksi myös katsomiani elokuvia. Syksyn ja joulun ja alkuvuoden jatkoksi siis kevään elokuvaelämyksiä, joihin mahtuu niin ihastuksia kuin pettymyksiäkin.

Walk the Line (2005)

Tämä kantritähti Johnny Cashistä kertova elokuva seuraa sinänsä melko tavanomaista muusikkoelämäkertojen kaavaa, mutta tekee sen hyvin. Retkahdin täysillä Joaquin Phoenixin Cashiin, vaikka mies on murjottava ja tasapainoton vaimoaan pettävä pilleriaddikti. Ooh, ne katseet...! Etenkin musiikkikohtauksissa Phoenixin kemia Reese Witherspoonin kanssa sai kylmät väreet selkäpiihin.

Je vous trouve très beau (2005)

Ranskalainen maanviljelijä jää leskeksi ja tarvitsee riuskan nuoren vaimon ruokkimaan kanat ja pesemään pyykit. Sellainen löytyy postimyynnillä Romaniasta. Elokuvassa on ihan sympaattinen idea, mutta jotenkin henkilöt eivät vetäneet mukaansa. En tajunnut varsinkaan romanialaisen morsiamen mielenliikkeitä.

Bridget Jones's Diary (2001)

Tuli vastaan telkkariuusintana. Romanttisten komedioiden parhaimmistoa! En ole suuri Renée Zellweger -fani, mutta rooli toimii, ja eivätpä Colin Firth ja Hugh Grant ole hullumpia hekään...

Intouchables (2011)

Rikas pyörätuolipotilas saa avustajakseen lähiöiden kasvatin. Olin kuullut tästä Ranskassa megamenestykseksi muodostuneesta elokuvasta etukäteen niin paljon, että ennakko-odotukset vähän söivät tehoa, mutta mukava filmi kuitenkin.

Potiche (2010)

Lisää ranskalaista cinémaa. Elokuvassa on nimekäs näyttelijäkaarti – Catherine Deneuve, Gerard Depardieu, Fabrice Luchini – mutta lopputulos on ihmeen kömpelö ja tylsä. Pisteet vain hauskasta 70-luvun miljööstä.

Unknown (2011)

Ihan ookoo action-leffaksi, mikä minulle tarkoittaa sitä, että väkivalta ei ole liian raakaa ja että en tylsisty kuoliaaksi takaa-ajojen ja räjähdysten aikana. Muistinmenetys on aina hedelmällinen aihe, ja Liam Neeson oli ihan symppis päähenkilö. Plussaa myös Berliini-miljööstä, vaikka jotkut paikallisväriä tuovat yksityiskohdat vähän huvittivatkin: kaikkien saksalaisten nimi ei ole Jürgen eikä varsinkaan Gretchen...

Side Effects (2013)

Trilleri masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista piti tiukasti otteessaan. Kuvittelin etukäteen, että tämä olisi Erin Brockovich -tyylinen elokuva pienen ihmisen taistelusta isoa pahaa lääkeyhtiötä vastaan, mutta kuvio olikin ilahduttavasti monimutkaisempi. Epäilin kaikkea ja kaikkia. Jude Law ja Rooney Mara olivat hyviä pääosissa.

Alice in Wonderland (2010)

Voi, mikä pettymys! Kuvittelin, että surrealistisen Tim Burtonin tulkinta surrealistisesta Liisasta Ihmemaassa olisi surrealismia potenssiin kaksi, mutta elokuva tuntuikin jäykältä ja kaavamaiselta. Tarina oli ennalta-arvattava, henkilöt eivät jaksaneet kiinnostaa, ja tietokoneanimoidusta Ihmemaasta puuttui tunne ja elämä.

Mariages ! (2004)

Johannan ja Benjaminin häät nostavat pintaan niin hääparin kuin vieraidenkin parisuhdepulmat. Elokuva sekoittaa mustaa huumoria ja vakavaa draamaa. Molemmilla ainesosilla on hetkensä, mutta yhdistelmä jotenkin ontuu.