Jack London: White Fang (Valkohammas) - lukudiplomisuoritus!

Kuva: Wikipedia

Viime vuoden So American -haaste sai minut lataamaan Kindleen läjän amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa vuorossa on Jack Londonin White Fang (1906), joka on suomennettu nimillä Valkohammas ja Susikoira.

En muista, miksi valitsin Londonilta luettavaksi juuri tämän kirjan enkä Erämaan kutsua, joka lienee miehen tunnetuin teos ja on mukana muun muassa Yhdysvaltain kongressin listalla sadasta kirjasta, jotka muovasivat Amerikkaa (ehkä silkasta erehdyksestä?). Valkohammas kuitenkin osoittautui yllättävänkin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi, joten ehkäpä innostun joskus myös Erämaan kutsusta. Nämä kaksi ovat nimittäin sisaruksia siinä mielessä, että toinen kuvaa kesyn koiran kaipuuta villiin luontoon ja toisessa erämaan kasvatti susi tutustuu elämään ihmisen rinnalla.

Kirjan päähenkilö (jos sutta voi henkilöksi kutsua?) on siis aluksi nimetön, sitten intiaanien Valkohampaaksi nimeämä pentu, jossa on kolme neljännestä sutta ja yksi koiraa. Suojaisan luolan turvaan syntynyt pennunrääpäle uskaltautuu päivä päivältä kauemmas ulkomaailmaan, kasvaa ja vahvistuu, oppii saalistamaan ja taistelemaan. Kantapään kautta tulevat tutuiksi ensin luonnon ja sitten ihmisten lait, kun Valkohammas kohtaa intiaaneja ja 1800-luvun lopun kultakuumeen Yukoniin ajamia onnenetsijöitä.

Viehdyin kirjassa suden näkökulmaan. Eläydyin täysillä kuvauksiin siitä, miltä tuntuu upottaa hampaansa kuolintuskissa pyristelevän linnun lihaan tai miten kiivas on sisäinen pakko raadella vihollinen ennen kuin tulee itse raadelluksi. Valkohammas ei todellakaan ollut mikään lutunen pehmosusi, vaan villi ja vihainen peto. En muista lukeneeni montakaan kirjaa, jossa olisin tehnyt matkaa yhtä verenhimoisen päähenkilön kanssa, mutta eläimen näkökulma teki raakuuden hyväksyttäväksi: ”The aim of life was meat. Life itself was meat. Life lived on life. There were the eaters and the eaten. The law was: EAT OR BE EATEN.” Väärältä väkivalta ja tappaminen tuntui vain silloin, kun julmurina oli ihminen, joka kohteli eläimiä kaltoin piittaamattomuuttaan tai pelkäksi huvikseen.

Jos tarkkoja ollaan, kirjan näkökulma ei ehkä sittenkään ollut suden, vaan suden näkökulmaan eläytyvän ihmisen. Maailmaa kuvataan nimittäin Valkohampaan aistien kautta, mutta ihmisen ja eläimen eroja korostaen. Valkohampaan ajatusten ja tekojen kuvauksessa korostuu aina niiden vaistonvaraisuus: ”But the cub did not think in man-fashion. He did not look at things with wide vision. He was single-purposed, and entertained but one thought or desire at a time.” Toisaalta, eroista huolimatta, eläinten tavat rinnastuvat ihmisten tapoihin ja luonnon kirjoittamattomat lait ihmisyhteisöjen sääntöihin. Vahvimmalla on valta niin susilaumassa kuin yhteiskunnassakin.

Ehkä hienoimmin kirja kuvasi minusta oppimista. Sitä Valkohampaan elämä on: selviytymistä, sopeutumista. Ympäristöään ihmettelevä pentupolo hapuilee liikuttavasti uusien ilmiöiden äärellä. Kotiluolan valkoinen seinä ei olekaan seinä vaan aukko, ja juuri kun on oppinut, että maa on kiinteää jalkojen alla, vastaan tuleekin vettä, joka ei ole. Kiehtovia ovat myös kuvaukset suden oppimisesta ihmisten tavoille ensin vaatimattomassa intiaanileirissä, sitten yhä suuremmissa ympyröissä.

Usein opin vievät perille kovat kokemukset. Toisaalta ne kasvattavat, toisaalta kovettavat. En tiedä, ujuttaako London kirjaan tietoisesti jonkinlaista pedagogista tai psykologista sanomaa, mutta perusajatuksena tuntuu olevan, että pienessä pennussa ei ole idullaan sen kummemmin hyvä kuin pahakaan, vaan vasta ympäristö muovaa siitä tietynlaisen. ”At that time he was a mere puppy, soft from the making, without form, ready for the thumb of circumstance to begin its work upon him. But now it was different. The thumb of circumstance had done its work only too well.” Vaikka Valkohampaasta kasvaa peto, taistelijassa asuu myös pehmeämpi puoli, jonka oikea kohtelu voi kaivaa esiin.

Osallistun Valkohampaalla Lukudiplomi-haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 4/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Luontotarinoita -kirjatarjotin
Kirjailija: Jack London
Kirja: White Fang (Valkohammas/Susikoira)

Tehtävä (7. lk): 1. Esittele kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet teoksen tapahtumapaikkaa.

Valkohammas kasvaa Yukonin jylhissä maisemissa...

... vetää koiravaljakkoa (kuvassa koiravaljakko Yukonin Dawsonissa vuonna 1899)...

... ja jopa matkustaa laivalla (kuvassa Northern Commercial Companyn höyrylaivoja talvitelakalla Yukon-joella vuonna 1901).

Kuvalähteet:
(1) Dave Bezaire & Susi Havens-Bezaire (Yukon River 1) [CC-BY-SA-2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0)], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AYukon_River_-c.jpg (19.4.2013)
(2) Edwin Tappan Adney [Public domain or Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ADog_team_Dawson_Yukon_1899.jpg (19.4.2013)
(3) Unknown Author, 1901. University of Washington digital collections image PH Coll 246.240. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ANorthern_Commercial_Company_riverboats_in_winter_1901.jpg (19.4.2013)

Jack London: White Fang. 1906. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Taiteesta ja taiteilijoista kertovat kirjat saavat sydämeni sykkimään. Luovan työn haasteista ja huumasta, temperamenttisista taiteilijaluonteista ja intohimoisesti eletyistä elämistä kumpuaa vetäviä tarinoita ja kiehtovia kurkistuksia kulttuurihistoriaan, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Kokosin taannoin Taiteilijaelämää-haasteeseen listan taiteilijoista kertovista romaaneista. En itse asiassa ole toistaiseksi tullut lukeneeksi listalta montakaan kirjaa, mutta esimerkiksi Tracy Chevalierin kirjat (Tyttö ja helmikorvakoru, Neito ja yksisarvinen) ovat minusta mainioita historiallisia romaaneja taiteen maailmasta.

Riikka Stewenin pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos, 2011) kutsuu lukijan mukaan taidehistorialliseen salapoliisityöhön. Juoni kietoutuu suomalaisen museon varastosta löytyvän salaperäisen maalauksen ympärille ja matkaa kotimaisesta yliopistomaailmasta 1800-luvun Pariisiin ja renessanssin Italiaan. Mukaan mahtuu myös rippunen jännitystä ja rahtunen romantiikkaa.

Olin kirjasta innoissani, sillä yhtään väheksymättä sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa, joskus on mukavaa lukea myös urbaaneista intellektuelleista ja esteetikoista, joita kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy huomattavasti vähemmän. Niin kauan kuin rakastat on tällainen kansainvälisiin ympyröihin kurottava älymystöromaani. Kirjassa liikutaan akateemisissa piireissä museoiden ja kirjastojen käytävillä, ja hienostuneen sivistyneet henkilöt suorastaan hengittävät historiaa ja filosofiaa.

Stewenin taidehistoriallinen asiantuntemus luo tarinalle vankan pohjan, jolle taideteosten kiemuraisia kohtaloita jäljittävät juonikuviot rakentuvat. Välillä kiemuroita tuntui tosin olevan jo niin runsaasti, että minulla oli pieniä vaikeuksia pysyä kärryillä. Renessanssimaalauksia jäljitettäessä syöksyttiin danbrownmaisiin salaliittoteorioihin, välillä hypähdettiin vallankumous-Pietarin kautta belle époquen Pariisiin ja sitten taas takaisin nykypäivään. Pariisissa olisin mielelläni viettänyt enemmänkin aikaa: suomalaisen taiteilijan Marcus Ekvallin suhde Sergeihinsä oli mielenkiintoinen sivujuonne, ja minua jäi kiinnostamaan sen tosielämän innoittaja Magnus Enckell.

Kiintoisaa oli kurkistaa myös taideasiantuntijoiden pohdiskeluihin attribuoinneista ja proveniensseistä ja mitä niitä nyt olikaan. Ikävä kyllä, romaanin vahvuuksissa piilivät myös sen heikkoudet: liikaa tietoa! Välillä perusteellinen taustoitus lipsahti infodumppauksen puolelle ja henkilöt tuntuivat enemmän käveleviltä väitöskirjoilta kuin todellisilta ihmisiltä. Dialogit jäivät usein paperinmakuisiksi, kun henkilöt innostuivat pitkällisiin tieteellisiin pohdintoihin, ja mukana oli myös hivenen kömpelöitä ”kuten tiedät” -repliikkejä; tyyliin ”sfumato, niin kuin muistat, tarkoittaa valohämyä”, opettaa asiantuntija toiselle.

Muutenkin olisin ehkä kaivannut henkilöihin enemmän ulottuvuuksia, todenmakuisuutta. En oikein päässyt heidän nahkoihinsa. Osaltaan siihen ehkä vaikutti kerrontaratkaisu eli kaikkitietävä kertoja, joka tarkkaili henkilöitä ulkopuolelta, etäältä: ”Nyt hänen määrittelemättömällä tavalla lapsenomaiset kasvonsa valpastuivat ja hänen tarkkaavaisten harmaiden silmiensä katse kohdistui tummaan hahmoon alhaalla korinttilaisen pylvään vieressä.” Sellaisenkiin sivuseikkaan takerruin, että henkilöiden nimet olivat minusta liian hienoja tuntuakseen uskottavilta. Sivistyneistöä toki, mutta että suomalaisnaiset Iris, Dora ja Miriam...?

Lopputulemana sanoisin siis, että en innostunut kirjasta niin paljon kuin toivoin, mutta kiinnostava avaus kiehtovasta aiheesta kuitenkin. Muissa blogeissa mielipiteet näkyvät hajautuneen aika tehokkaasti: Booksy ei ihastunut, Sinisen linnan kirjaston Maria viihtyi, Sananen kirjasta -blogin Heliä häiritsivät tietoiskut ja sekavuus, ja Aikakirjoja-blogin Katri innostui juonesta mutta toivoi hänkin henkilökuvaukseen lisää syvyyttä.

Stewen on kuudes uusi tuttavuus 13 kotimaisen kirjailijan listalleni.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat. Teos, 2011. 304 s. Kansi: Nina Leino. ISBN 978-951-851-137-6. Saatu lahjaksi.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus, 2007) luovi minut lempeästi maaliskuun lukujumista takaisin lukuiloon. Kirjan kymmenen novellia merestä ja rakkaudesta, kuten kannen alaotsikko luonnehtii, tarjosivat hienoja pieniä nojatuolimatkoja maailman merille ja kotisatamiin.

Meri on eri tavoin läsnä kokoelman kaikissa novelleissa, ja niin on rakkauskin, mutta ei aina itsestäänselvästi tai romanttisessa mielessä. Mukana on toisensa löytäviä ja toisistaan erkanevia pareja, vanhempien ja lasten välistä rakkautta, ystävyyttä... Ihastuin kovasti Vuoriston tapaan maalata ihmissuhteiden myrskyjä ja tyveniä merellisiin maisemiin ilman, että miljöiden ja teemojen yhteydet tuntuivat liian osoittelevilta.

Kaiken kaikkiaan Vuoriston tekstiä oli nautinto lukea. Kokoelman novellit olivat riittävän pitkiä, jotta niiden maailmaan ehti sisään, mutta silti sopivan tiiviitä teemoiltaan ja tapahtumiltaan. Rakenteiltaan ja kertojanääniltään erilaiset novellit muodostivat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidin myös Vuoriston luontevasti soljuvasta, selkeästä kielestä, jossa väreilivät veden, valon ja vaihtuvien vuodenaikojen tunnelmat.

Vahvaa merihenkeä huokui esimerkiksi kokoelman aloitusnovelli ”Sumu”, jossa päähenkilönä on avioliiton myötä maakravusta karun kalliosaaren asukkaaksi oppinut Hanna. Meren suuruus ja voima puskevat vastaan myös laivamatkalla Grönlantiin novellissa ”Tyhjyys”. Monet novelleista ovat näiden kahden tavoin mietteliäitä, surumielisiäkin, mutta mukaan mahtuu myös toivoa. Mielenkiintoinen sekoitus tummia sävyjä ja laineiden liplatusta oli esimerkiksi novelli ”Ankkuripaikka”, jossa parisuhteen pulmat asettuvat uuteen perspektiiviin, kun purjehdusta harrastava nuoripari tarkkailee satamassa naapuriveneen kannella riitelevää pariskuntaa.

Näin jälkikäteen ehkä parhaiten minulle jäivät kokoelmasta mieleen kaksi lapsiaiheista novellia. ”Sukellus” on liikuttava yhdeksänvuotiaan tytön näkökulmasta kerrottu avioliittokuvaus kesäparatiisista, jonka taivaalle ilmestyy pilviä, kun aikuiset alkavat sotkea asioita. Novellissa ”Helmi on meren työtä” näkökulma taas on pikkuvauvan äidin, jonka mietteistä vauva-arjen keskellä välittyvät kauniisti äidinrakkaudesta kumpuavat tunteet, huolet ja unelmat.

Vuoristosta tulee viides uusi kirjailijatuttavuus 13 kotimaisen listalleni. Oiva löytö, sillä tämä minulle ennalta tuntematon kirjailija on näköjään julkaissut jo kolme novellikokoelmaa ja neljä romaania. Lisään ne ilomielin lukulistalleni!

Meren äärellä ovat tunnelmoineet myös ainakin Arte, Satu ja Marielka, ja Kiiltomadosta löytyy kehuva arvio.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille. Gummerus, 2008 (1. painos 2007). Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Saatu lahjaksi.

TTT: Kirjalliset aakkoset - B

Pari viikkoa sitten aloitin Top Ten Tuesday -sarjan kirjallisista aakkosistani. A:n jälkeen seuraa tietysti B.

1. Belgia tunnetaan pikemminkin suklaan ja oluen kuin kirjallisuuden suurvaltana, mutta löytyy täältä kynäniekkojakin. Projektini tutustua belgialaiseen kirjallisuuteen etenee ikävä kyllä hitaahkosti. Toistaiseksi blogiin on ehtinyt vasta kaksi belgialaista romaania: Amélie Nothombin Hygiène de l'assassin ja Willem Elsschotin Juusto. Onneksi sentään tasapuolisesti yksi ranskan- ja yksi hollaninkielinen kirjailija, jotten vahingossa sohi kielipoliittisiin muurahaispesiin! Lisää mietteitä belgialaisesta kirjallisuudesta tässä postauksessa (ensimmäinen kysymys: onko sitä?) ja tunnelmia viimevuotisilta Brysselin kirjamessuilta täällä.

2. Jos Belgiasta puhutaan, on tietysti mainittava bande dessinée eli sarjakuva, paikallisen kulttuurin vientivaltti suklaan ja oluen ohella. Minä en aivan vakuuttunut ensimmäisestä Tintti-kokeilustani, mutta aloitin sankarireportterin seikkailuihin tutustumisen kuulemma väärästä kirjasta. Ehkä siis joskus vielä uusi yritys.

3. Siirrytään naapurimaahan. Ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssi on viehättävä kirja ja sen pohjalta tehty elokuvakin kelpoa katseltavaa.

4. Blogini lastenkirjaosastolta löytyy J. M. Barrien Peter Pan. Oli hauskaa matkata tämän klassikon seurassa mielikuvituksen taikamaahan, mutta yllätyin siitä, että Peter Pan oli oikeastaan aika inha tyyppi, julma ja itsekäs.

5. Mielikuvituksen ilotulitusta tarjosi myös L. Frank Baumin Ihmemaa Oz. Siinä henkilöt olivat kilttejä, paitsi tietysti ne, joiden kuului olla pahoja.

6. Lastenkirjaklassikoista tulee mieleen myös Enid Blyton. Viisikkojen parissa tuli aikoinaan vietettyä monta jännittävää hetkeä. Olisi hauskaa lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisena: jännittäisikö vielä? Uusintakierrokselle Viisikon seurassa ovat jo uskaltautuneet ainakin Lumiomena, Riina, Marjis, Zephyr ja Villasukka kirjahyllyssä.

7. Unohdin A:n kohdalla käsittämättömästi Jane Austenin, joten otetaan tähän Austenlandian suurlähettilääksi iki-ihana neiti Elizabeth Bennet.

8. Ja Elizabeth Bennetin innoittama Bridget Jones, vähemmän hienostunut mutta omalla aseistariisuvan tohelolla tavallaan mainio sankaritar.

9. Kirjallisista naishahmoista mainittakoon myös Madame Bovary. Luin kirjan ennen blogiaikaa, joten lukutunnelmat ovat haipuneet mielestä, mutta muistelen henkilön olleen jokseenkin ärsyttävä. Nykylukijan näkökulmasta kirjan aikalaisia kauhistuttanut siveettömyys ei kyllä tuntunut kovin pöyristyttävältä. Elämme paatuneita aikoja.

10. Nobel-voittajista olen lukenut Heinrich Bölliä (Katharina Blumin menetetty maine oli muistaakseni hyvä), mutta lukematta ovat Joseph Brodsky (Nobel 1987), Saul Bellow (1976), Samuel Beckett (1969), Pearl Buck (1938), Henri Bergson (1927), Jacinto Benavente (1922) ja Bjørnstjerne Bjørnson (1903). Näistä eniten kiinnostaisi Buck.