28. syyskuuta 2012

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja


Koirankynnen leikkaaja (1980) päätyi luettavakseni, kun lukuhaasteiden ja maratonin innoittamana päätin olla ennakkoluuloton ja kokeilla Veikko Huovista. Huovinen on yksi niitä kirjailijoita, jotka olen lokeroinut mielessäni ”ei minulle” -osastoon, vaikken ole mieheltä mitään lukenut. Jonnekin muistilokeroihini oli kuitenkin jäänyt Sallan mainio postaus Huovisen Veitikasta ja siitä, miksi äijäkirjallisuutta vierastavienkin kannattaa kokeilla tätä kirjailijaa, joten ei kun tuumasta toimeen.

Koirankynnen leikkaajan aiheena on, uskomatonta kyllä, koirankynnen leikkaaminen. Olen ilmeisen onnistuneesti vältellyt Huovisen tuotantoon tutustumista, sillä en tiennyt kirjan juonesta mitään. Kuvittelin, että kirjan nimessä piilisi jokin nokkela salamerkitys tai sanaleikki, mutta ei: koiran kynttä tässä tosiaan leikataan kunhan ensin päästään sinne asti.

Tätä kirjaa oli kummallista lukea keskellä kesää ja kaupunkia, niin vahvasti siitä huokuu pakkasen piinaaman korpimetsän karu tunnelma. Jatkosodassa haavoittunut Mertsi Vepsäläinen tekee hanttihommia kirvesmies Ville Kuosmasen apurina ja savottahommissa matkalla kohti kynnenleikkuuta. Päähän saamansa vamman seurauksena taantunut Mertsi on puolikuntoinen työmies, joka elää toisten hyväntahtoisuuden armoilla ja raapii elantonsa mistä saa.

Kirjan kuvaus työnteosta pula-ajan Suomen syrjäseuduilla on riipaisevaa ja silmiä avaavaa luettavaa. Mertsin ja kumppaneiden työpäivät ovat rankkaa raatamista loputtomiin. Elämä on epävarmaa, ruokaa aina liian vähän, tavaraa vain välttämättömin ja sekin moneen kertaan korjattua. Tässä pätkässä matkataan junassa, jossa on niin kylmä, että ”kengissä tullut lumi ei sulanut lattialla, kattoventtiili oli kuuramöykyn peitossa:
Koko juna oli täynnä totisia ajatuksia flanellista, kahvinkorvikkeesta, tupakasta, rullalangasta, katiskaverkosta, isommista leipäannoksista, sokerista, sulatejuustosta, lihan ja viljan luovuttamisesta. Jotkut vahtivat kallisarvoisia reppujaan. Siellä oli ehkä pari metsoa ja ketunnahka vaihdettavaksi tupakkaan, siellä oli voita, pyöreän pullean leivän muotoon vaivattua voita voipaperissa ja kangasnyytissä. Siellä oli talkkunoita neljän kilon pussi ja kenties palanen savulihaa. Viemiset olivat joka tapauksessa niukat, mutta vaatimuksia ja toivomuksia oli jokaisella vaikka toisille jakaa.
Kaltaiselleni pullamössösukupolven kasvatille tuntuu käsittämättömältä ajatella, että minun isovanhemmilleni sota-ajan ja sodanjälkeinen niukkuus on ollut joskus arkipäivää. Mertsin savottahommat neljänkymmenen asteen pakkasessa keskellä korpea ovat toki aika ekstremeä, mutta viime vuosikymmenten elintasoharppaus mustan pörssin metsoista mikroaaltouuniin ja kahvinkorvikkeesta Kauniisiin ja rohkeisiin on joka tapauksessa ollut huima.  

Eniten nautin kirjassa Huovisen mehevistä kuvailuista, joissa korpi kohisee ja hiki haisee. Huovinen käyttää mahtavia verbejä. Samaisessa junakohtauksessa ”vanha juna mennä rehkaa mustana kolisevana mönkiäisenä pakkashuurteen valkeudessa ”, ja kun Mertsiä vastapäätä istuva riippuviiksinen mies pehnaa repustaan lampaanlavan, Mertsin mahassa vonkaisee nälkä kuin mikäkin kissaeläin. Yhtä aikaa verkkaista ja eloisaa, juurevaa kerrontaa oli mukava makustella, vaikka välillä, kun pakkanen jatkoi pureskeluaan sivukaupalla, keskittymiskykyni alkoikin jo herpaantua. (Puolustukseksi sanottakoon, että luin Koirankynnen leikkaajan aivan 24h-lukumaratonin loppumetreillä.)

Kirjan henkilöistä Mertsi herätti minussa sääliä ja Ville Kuosmanen sympatiaa, mutta kovin läheisiksi kirjan hahmot ja heidän elämänsä eivät silti minulle tulleet. Kirjan luettuani olin melkein vähän surumielinen siitä, että se tuntui jotenkin niin perisuomalaiselta suomalaisesta maisemasta ja työstä ammentavalta ja silti kovin vieraalta. Minun isovanhempani varmasti tunnistivat kirjan maailmasta monta asiaa (lienevätkö lukeneet?), mutta minulle se ei ole olemassa sen kummemmin kuin mikä tahansa muukaan vieraaseen aikaan ja paikkaan sijoittuva tarina.

Muualla blogeissa: Koirankynnen leikkaajan ovat lukeneet ainakin Salla ja Tessa.

Osallistun kirjalla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja Sallan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haasteeseen.

12 kommenttia:

  1. Minä olen nähnyt tämän elokuvana, jonka muistan itkettävän surullisena.

    Luin juuri Huovisen Hamsterit, jossa kaksi miestä suunnittelee ja kerää talvivarastoja. Lukukokemus oli vähän samanlainen kuin sinulla: pidin kovasti kerronnasta ja värikkäästä kuvailusta, mutta pikkutarkkuus ja tapahtumattomuus myös puuduttivat aika lailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tämän perusteella minä en ihan varauksettomasti rakastunut Huoviseen, mutta saatan ehkä joskus lukea häneltä jotain muutakin. Suurmiessatiirit kiinnostaisivat.

      Poista
  2. Ääh, ei taida olla minun heiniäni tämä. Koirankynnen leikkaus, uunenmuuraus ja muut vastaavat aiheet saavat varmaan odottaa eläkepäiviäni 30+ vuoden kuluttua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, se Uuni taitaa kyllä olla tätä paljon pahempi - ja pidempi! Olen haastanut itseni lukemaan finlandisteja, joten ehkä sitäkin täytyy joskus kokeilla.

      Poista
  3. Koirankynnen leikkaaja on minulle tuttu vain elokuvana, siinä kyllä Peter Franzen teki hyvän roolin. Oikeastaan tulin huikkaamaan, että lähettäisitkö minulle copycat-kuvasi sähköpostiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hups, kuvan lähetys unohtui! Tulossa on!

      Poista
  4. Vau, mahtavaa kun luit tämän! Minulla yksi syy tästä kirjoista ja muista sydänvikapienviljelijä-kirjoista tykkäämiseen lienee siinä, että olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Kuten kuvaat, tämänkin kirjan maailma on sekä lähellä että tosi kaukana. Minua aihe silti kiinnostaa, koska haluan tietää enemmän omista suomalaisista juuristani.

    Jos haluaa löytää ajankohtaisia yhtäläisyyksiä, niin kyllähän nykyisistä kehitysmaauutisoinneista löytyy paljon samaa kuin Koirankynnen leikkaajasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, 40-luvun Suomessa elettiin kaukana nykypäivän elintasosta tällä maailmankolkalla. Monessa muussa maassa tuollainen elämä - ja paljon rankempikin - on arkipäivää.

      Sydänvikapienviljelijäkirjoista saa tosiaan perspektiiviä omiin juuriin!

      Poista
  5. Minä ostin tämän juuri kirpparilta ja odotan kovasti että ehdin siihen tarttua. Oma isäni on ollut savotoilla ja kirvesmiehenä, joten aihe kiinnostaa siksikin. Huovinenhan kuuluu jo yleissivistykseen, ja itse olen lukenut häneltä vain Lentsun, senkin kauan sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sain paikattua tällä osan Huovis-aukosta yleissivistyksessäni :) Voisin kyllä lukea Huoviselta joskus jotain muutakin.

      Poista
  6. Tämän voisi lukea jo kannessa olevan Suomenpystykorvan takia <3 Ja muutenkin, samasta syystä kuin sinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse kirjassa koiraa näkyy vähemmän, mutta kannessa tosiaan komeasti!

      Poista