Kirjallinen elokuva: Jane Austenin jalanjäljillä

Kuva: Starpulse.com

Jane Austenin elämästä kertova Jane Austenin jalanjäljillä (Becoming Jane, 2007) jätti jälkeensä vähän hämmentyneen olon. Empire-linjaiset epookkiasut ja yhteiskuntaluokkaesteitä vastaan räpiköivä rakkaustarina ovat kuin suoraan jostain Jane Austenin romaanista – mutta hetkinen: elokuvan pohjana ei olekaan mikään Austenin kirja, vaan kirjailijan elämä. Elikö Jane Austen Jane Austen -romaanissa?

Luultavasti, ainakin osin. Austen osasi havainnoida elämänpiiriään ja sen sosiaalisia suhteita sisältäpäin (ja samalla etäisyyttä ottavalla tarkkanäköisyydellä), ja varmasti hän monien muiden kirjailijoiden tavoin sujutti kirjoihinsa aineksia omasta elämästään. Silti minulle jäi tästä elokuvasta jotenkin puijattu olo. Elokuvassa kuvatuilla ihmisillä ja tapahtumilla on varmasti todellisuuspohjansa, mutta lopputuloksesta tuli mieleen, että Jane-parka joutui nyt kyllä Austen-fanien tai Austen-faneja kosiskelevien elokuvantekijöiden "austenifioimaksi".

Tarinan ytimessä on siis parikymppisen Janen (Anne Hathaway) onneton rakkaus Tom Lefroyhin (James McAvoy), tulevaan lakimieheen, joka on pahaksi onneksi pennitön ja siis hyvin vaarallinen ihastuksen kohde yhteiskunnassa, jossa hyvinkasvatetun naisen ainoa toivo tulevaisuutensa turvaamiseksi on riittävän varakas aviomies. Toivoton rakkaus kuitenkin inspiroi Janea kirjoittamaan ensimmäisen version kirjastaan, joka myöhemmin julkaistaan nimellä Ylpeys ja ennakkoluulo.

Voisin sulattaa sen, että elokuva luultavasti perustuu tositapahtumiin vain hyvin löyhästi, jos se olisi muuten tempaissut minut mukaansa. (Jane Austenista on käsittääkseni säilynyt hyvin vähän luotettavaa elämäkertatietoa, joten tietty vapaus suotakoon elokuvantekijöille.) Mutta kun ei tempaissut. Elokuvaan oli minusta ympätty kaikki mahdolliset Austen-kliseet, mutta tuskastuttavan kliseisesti, ja pääparin kemiassa oli toivomisen varaa. En saanut itseäni uskomaan, että tämä oli se elämää suurempi rakkaustarina, joka sai Janen kirjallisen lahjakkuuden kipunoimaan.

Itse asiassa koko ajatus vähän ärsytti. Austenin romaaneissa sankarittaret päätyvät toki lopulta avioliiton auvoisaan satamaan, mutta matkalla sinne tärkeää on naisen oma äly ja tahto, ei vain miehen metsästys. Elokuvasta sen sijaan jäi mielikuva, että vasta Lefroy teki Austenista oikean kirjailijan. Huomasin matkan varrella jopa sympatiseeraavani Lefroyn sijasta Janen kömpelöä kosijaa Mr. Wisleytä (Laurence Fox). Wisley-parka oli ujo ja kömpelö, mutta en oikein tajunnut, miksi Jane häntä niin uhmakkaasti inhosi. Välillä teki mieli melkein ravistella tyttöä, että ota nyt järki käteen ja mene niihin rikkaisiin naimisiin. Tämä ei varmasti ollut elokuvan tekijöiden tarkoitus...

Olisi mielenkiintoista kuulla muita mielipiteitä elokuvasta!

Katherine Pancol: Un homme à distance

Ranskalaisen Katherine Pancolin nimi on jäänyt mieleen uteliaisuutta kutkuttavista kirjojen nimistä, sellaisista kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Etsin kirjastosta kuitenkin laukkukirjaksi sopivaa ohuempaa opusta, joten tartuin näiden sijasta saman tekijän varhaisempaan romaaniin Un homme à distance (2002). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta älkää huoliko, ainakaan minun näkökulmastani menetys ei ole suuren suuri.

Kirjassa on ihana idea. Pikkukaupungissa Normandian rannikolla kirjakauppaa pitävä Kay ryhtyy kirjeenvaihtoon arvoituksellisen amerikkalaisen miehen kanssa, joka tilaa kaupasta kasakaupalla kirjoja hinnasta piittaamatta. Kay ja Jonathan alkavat kirjoittaa toisilleen lukemistaan kirjoista, niiden herättämistä ajatuksista, ja vähitellen avautua tunteistaan. Kaylle se ei ole helppoa, sillä raastavan nuoruudenrakkauden seurauksena  hän on jäädyttänyt sydämensä tyystin ja päättänyt erakoitua kirjojensa suojiin.

Kiitossanoissaan Pancol mainitsee Helene Hanffin romaanin 84, Charing Cross Road (1970). Kirja ei ole minulle tuttu, mutta netistä selviää, että siinäkin on kyse kirjeromaanista kirjakauppiaan ja asiakkaan välillä. Luulen, että voisin pitää Hanffin kirjasta, sillä Pancolin romaanissa viehättävä idea yhdistyi minusta jotenkin vähän onttoon ja kömpelöön toteutukseen. Kirjeromaanit ovat vaikea laji, ja Kayn ja Jonathanin kirjeet putosivat minusta epäuskottavuuden sudenkuoppaan: ne eivät tuntuneet oikeilta kirjeiltä. Kaksikon kirjeenvaihto eteni liian nopeasti kaupankäynnistä kummallisen lapsellisiin tunnekuohuihin, ja epäuskottavuus vaivasi myös kirjan taustatarinaa ja loppuratkaisua.

Ranskalaisissa kirjablogeissa kirja näkyy kyllä ihastuttaneenkin. Olikohan tässä nyt kyse kulttuurieroista tai jostain sellaisesta? Ehkä kirja olisi pitänyt lukea autenttisessa ympäristössä tuulten tuivertamilla Normandian rannoilla, joista Pancol maalaa Kayn kirjeissä varsin runollisen kuvan. Risujen lomaan siis ruusuja kirjan merellisen kirjallisille maisemille.

Katherine Pancol: Un homme à distance. Le Livre de Poche, 2002. ISBN 978-2-253-06694-1. 160 s. Lainattu kirjastosta.

Malcolm Gladwell: What the Dog Saw and Other Adventures

What the Dog Saw and Other Adventures (2009) on kokoelma Malcolm Gladwellin alun perin The New Yorker -lehteen kirjoittamia juttuja. Kirjan 19 artikkelia käsittelevät mitä moninaisimpia aiheita ketsupista kriminologiaan ja koirankasvatukseen.  Löyhänä punaisena lankana on Gladwellin tavoite "katsella maailmaa jonkun muun silmin", mistä muun muassa kirjan nimi.

Tällaiset kevyet tietokirjat ovat minulle mukavia välipalakirjoja romaanien lomassa tai pätkitellen luettuina. (Onko tällainen viihdyttävästi pohdiskeleva juttukokoelma tarkkaan ottaen tietokirja? Englannin "non-fiction" tuntuu epämääräisyydessään osuvammalta määritelmältä.) Gladwell tarttuu yllättäviin aiheisiin, yhdistelee niitä yllättävästi ja vetää niistä yllättäviä johtopäätöksiä. Kirjaa lukiessani minun teki moneen kertaan mieli kertoa jollekin, että tiesitkö muuten miten e-pillerin keksijän kävi ja oletko tullut koskaan ajatelleeksi miksi ketsuppi on niin suosittua.

Gladwell kirjoittaa sujuvasti, lukijalle juuri oikeissa kohdissa koukkuja viritellen. Kirjan kaikissa artikkeleissa on oikeastaan hyvin samankaltainen rakenne: Gladwell aloittaa yksittäisestä havainnosta tai ihmisestä, loikkaa sitten aivan jonnekin muualle, kietoo näennäisesti irralliset ilmiöt yhteen jonkin yllättävän oivalluksen avulla ja palaa sitten valaisemaan ensimmäistä esimerkkiään uudesta näkökulmasta. Yhteen soittoon luettuna kaava olisi voinut alkaa tuntua toisteiselta, mutta toisaalta uutta juttua aloittaessa oli kutkuttavaa arvailla, mihin suuntaan Gladwell tällä kertaa lähtisi.

Gladwell vetää johtopäätöksiä yksityisestä yleiseen joskus aika rankallakin kädellä. En ole varma, olisivatko psykologian, sosiologian ja tilastotieteen asiantuntijat samaa mieltä ihan kaikista Gladwellin päätelmistä, mutta ainakin kirjoitukset saavat ajattelemaan asioita uusista näkökulmista ja innostavat ihmettelemään arjen ilmiöitä.

Kirjan kaikki artikkelit ovat luettavissa myös Gladwellin nettisivuilta. Englanninkielinen Wikipedia listaa järjestyksessä kirjaan valitut 19 tekstiä, mutta sivujen juttuarkistosta löytyy monia muitakin. 

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!

Tämän kirjan suhteen olen aivan kerrassaan puolueellinen, sillä Maria Rocherin esikoisromaanin Enchanté – Hauska rakastua! myötä pääsin juhlimaan elämäni ensimmäisiä kirjanjulkistajaisia kirjailijattaren itsensä kutsumana, ja vieläpä varsin eleganteissa merkeissä (joista tunnelmoi myös ainakin Nora exlibris). Lisäksi kirja sijoittuu hurmaavaan Pariisiin, kaupunkiin, jolla on oma erityinen paikkansa sydämessäni. Ah!

Enchanté – Hauska rakastua! tarjoilee suomalaista sinkkuelämää Pariisissa häpeämättömän viihteellisellä ja vauhdikkaalla chick lit -otteella. Tässä kirjassa ei todellakaan uurasteta syvämietteisessä kaamosta-ja-koskenkorvaa-realismissa, vaan kipitetään rakkauden pääkaupungin kaduilla Louboutinit jalassa, samppanjaa siemaillen ja kännykkä treffikutsuista kuumana.

Kirjan päähenkilö on Vera, "kahdenkymmenen keskivaiheen paikkeilla, keskimittainen, keskivartalolihavuutta enemmän kuin mitään muuta pelkäävä, Pariisia keskivertoa enemmän rakastava kauppaneuvoksen ja vapaaherrattaren tytär". Kämppiksensä Moonan kanssa Vera saapuu Pariisiin mukamas opiskelemaan, todellisuudessa metsästämään aitoa Ranskalaista Rakastajaa. Niitä löytyy yksi jos toinenkin, mutta Vera saa huomata, ettei ranskalainen lempi olekaan vain herkkiä hetkiä Café de Floren terassilla.

Luin kirjan matkalukemisena ja hihittelin lentokoneessa itsekseni Veran ja kumppaneiden huumoripitoisille elämäntotuuksille. Herkutteluhetkien aikaansaamaan painonnousuun vastataan korkokengillä, sillä kun on "pidemmät sääret niin ei se ympärysmittakaan ole niin millimetrin päälle", ja niin edelleen. Meno on suorastaan pyörryttävän vauhdikasta, ja lukijan ohi marssii kavalkadi toinen toistaan värikkäämpiä persoonia. Etenkin kirjan mieshahmot muodostavat varsinaisen omituisten otusten kerhon. Vahvimmin nämä kauniit ja rohkeat, teflonpintaiset nuoret naiset vetosivat kuitenkin silloin, kun merkkivaatteiden ja samppanjakuplien alta paikoin paljastui todellisia tunteita, herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Olisin suonut paljastuvan enemmänkin.

Pariisin-rakastajille kirja tarjoaa sekä kaupungin kauneimmat kliseet katukahviloista croissanteihin ja Sacré Coeurista Chaneliin että kurkistuksia niiden taakse. Osuvasti kirjan keskeiset rakennuspalikat kiteyttääkin Veralle ja Moonalle yksi monista Pariisin yössä kohdatuista miehistä:

"Tämä kaupunki ansaitsee useammankin mahdollisuuden. Tämä on kuin rakkaus, antaa ja ottaa, mutta pysyy aina mielenkiintoisena."

Kirjan on lukenut myös ainakin Lumiomena.

Maria Rocher: Enchanté – Hauska rakastua! Teos, 2012. ISBN 978-951-851-406-3. 306 s. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Omaelämäkerrallisesti inspiroituneen trilogian toisessa osassa päähenkilö Antero perheineen muuttaa oululaiselta kasarmilta kaupunkiin ja kasvaa lapsesta nuorukaiseksi.

Toisissa kengissä viehätti se sama herkkävireinen, kaikille aisteille rakentava havainnointi, joka tuli tutuksi jo Vanikan paloissa. Väisänen ujuttautuu upeasti murrosikäisen pojan nahkoihin. Taiteellisesti suuntautunut poika etsii ja löytää kauneutta arjen koruttomista puitteista – kotiseutumuseon pienoismalleista, öisistä pyöräretkistä, itse kokoon kyhätyistä vaatteista. Antero on ulkopuolinen niin kotona kuin koulussakin, mutta eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista huolimatta kirjaa ei leimaa kurjuus tai synkkyys, vaan pikemminkin jotenkin valoisa suhtautuminen elämän iloihin ja suruihin.

Tämäkin kirja rakentuu tuokiokuvista, toisiaan löyhästi seuraavista episodeista. Anteron kasvu, itsenäistyminen, muodosti Toisissa kengissä minusta selvemmän kaaren kuin Vanikan paloissa. Lapsuus murtuu nuoruudeksi arkisten tapahtumien ja havaintojen kautta, ei äkkinäisellä rytinällä vaan vähitellen rasahdellen. Antero hapuroi itselleen paikkaa maailmassa yhtä aikaa osana hullunmyllyistä perhettään, josta hän alkaa vähitellen irrottautua, ja omana suureen maailmaan kaipaavana itsenään.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa.

Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen. Väisänen voitti Toisilla kengillä vuoden 2007 Finlandia-palkinnon, ja sanoisinpa, että ihan ansiosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi:
Tea with Anna Karenina
Kirjantila
Illuusioita
Kirjoituksia

Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007. 978-951-1-21272-0. 350 s.