Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion

Toinen opaskirja puheiden kirjoittamisesta ja pitämisestä edellisen Richard Hellerin kirjan jatkoksi.

Siinä missä Hellerin kirja oli yleisluontoinen johdatus aiheeseen, tämä Robert Lehrmanin kirjoittama tuhti opus keskittyy poliittisiin puheisiin ja, kuten kannen värityksestä voi päätellä, nimenomaan amerikkalaisiin poliittisiin puheisiin. The Political Speechwriter's Companion olikin kiinnostava ennen kaikkea katsauksena amerikkalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Lehrmanin neuvoista on varmasti hyötyä lukijoille, jotka pähkäilevät parhaillaan jonkun minnesotalaisen senaattorin vaalipuheen aloitusvitsiä tai presidenttiehdokkaan varainkeräysillallisen tervetuliaispuheen loppukaneettia, mutta muunlaisten haasteiden kanssa painiskeleville puheenpitäjille suosittelisin pikemminkin esimerkiksi yllämainittua Helleriä tai jotain muuta yleisteosta.

Lehrman kyllä tietää mistä puhuu: miehen CV:stä löytyy muun muassa pesti Al Goren pääpuheenkirjoittajana. Kirjan esimerkit on ammennettu klassikkopuheiden – Lincolnia ja Kingiä löytyy tästäkin kirjasta – lisäksi amerikkalaisten presidenttien, presidenttiehdokkaiden ja muiden poliitikkojen puheista enimmäkseen parin viime vuosikymmenen ajalta. Goren puheita Lehrman itse asiassa ei kehtaa siteerata kovinkaan usein, mutta muuten mukana on tasapuolisesti niin Obamaa, Reagania kuin Schwarzeneggeriäkin. Schwarzeneggerin puhe republikaanien puoluekokouksessa 2004 vaikuttaa olevan yksi Lehrmanin lemppareista.

Lehrman on varsin perusteellinen. Puheiden perusrakenteiden lisäksi kirja käy läpi muun muassa poliittisiin puheisiin sopivien vitsien typologioita, sydämeenkäypien anekdoottien tunnuspiirteitä ja elegantteja tapoja tuoda puheissa esiin poliittisten vastustajien heikkouksia. Kirjan vinkit ja esimerkit ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ilmiselvän amerikkalaisia. En ole aivan varma, miten niiden uskollinen seuraaminen toimisi esimerkiksi suomalaisessa kontekstissa. No, olisi joka tapauksessa mielenkiintoista kokeilla, millaisen bingorivin kirjan perusteella voisi kehittää vaikkapa vaalipuheiden analysointiin...

Mielenkiintoista kirjassa on myös sen tarjoama kurkistus Washingtonin kulissien taakse. Kirja tarjoaa väläyksen amerikkalaiseen poliittiseen viestintään paitsi Lehrmanin neuvojen kautta, myös tekstin lomaan siroteltujen menestyneiden puheenkirjoittajien haastattelujen välityksellä. Aikamoinen koneisto, sanoisin!


Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion: A Guide for Writers and Speakers. CQ Press, 2010. 362 s. Lainattu kirjastosta.

Richard Heller: High Impact Speeches

Töissä käymäni kurssin seurauksena innostuin opiskelemaan puhetaidon saloja ja lainaamaan kirjastosta pari aihetta käsittelevää kirjaa. Ensimmäisenä vuorossa Richard Hellerin High Impact Speeches: How to Create and Deliver Words that Move Minds (2003).

En ole lukenut muita opaskirjoja puheiden kirjoittamisesta ja pitämisestä, mutta rohkenen silti kehua, että Hellerin opus on hyvä johdatus aiheeseen. Vähän alle 200-sivuinen kirja tuntui sopivan käytännönläheiseltä ja riittävän perusteelliselta ilman liikaa rautalangasta vääntämistä, lavertelua ja toistoa, mistä tämäntyyppiset kirjat joskus kärsivät (varsinkin amerikkalaiset − mutta Heller taitaakin olla britti).

Heller antaa vinkkejä puheen sisällön ja rakenteen suunnitteluun, puheen kirjoittamiseen ja kielen hiomiseen sekä itse puhetilanteeseen. Monet kirjan esimerkeistä ovat kuuluisisista englantilaisista ja amerikkalaisista puheista. Abraham Lincolnin Gettysburgin puhe tai Martin Luther Kingin ”I have a dream” -julistus tuntuvat ehkä vähän kaukaisilta vertailukohdilta tavallisen tallaajan tarpeisiin, mutta kirjan neuvot sinänsä ovat sovellettavissa monenlaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi simppeli puheen perusrunko, jonka Heller käy läpi kuvitteellisen esimerkkipuheen suunnittelun kautta, tuntuu näppärältä apuvälineeltä alkuun pääsemiseksi.

Hyödyllisimmillään kirja lienee lukijoille, joiden valmisteltavana on asiapitoinen ja/tai yleisön mielipiteisiin vaikuttamaan pyrkivä puhe tai esitelmä. Perhejuhlien maljapuheisiin ja sen sellaisiin löytynee paremmin inspiraatiota muualta. Tämän kirjan jatkoksi olisi mielenkiintoista lukea myös samaa aihetta käsittelevä suomalainen opaskirja ja vertailla kirjojen esittelemiä vinkkejä ja esimerkkejä.

Richard Heller: High Impact Speeches: How to Create and Deliver Words that Move Minds. Pearson Education, 2003. 191 s. Lainattu kirjastosta.

Aino Malmberg: Yksinkö? (Vanhan kirjan päivä)

Kirjablogeissa vietetään tänään Mikael Agricolan päivänä Vanhan kirjan päivää. Bloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Hyvä kirja ei vanhene!

Minä luen ylipäätään enemmän vanhoja kuin uudenuutukaisia kirjoja. Harvaa kirjaa hamuan käsiini painolämpimänä, paljon useammin noukin luettavaa divareista, kirjastoista tai oman hyllyn perukoilta. Metkaa on myös, että kirjan uudet sähköiset muodot ovat vieneet lukuharrastustani entistä vanhempaan suuntaan, kiitos Project Gutenbergin ja muiden e-kirjojen tarjoajien.

Tämänpäiväinen vanha kirja löytyi Elisa Kirjan valikoimista. Olen ladannut virtuaaliseen kirjahyllyyni yhtä ja toista palvelun Ilmaiset klassikot -kategoriasta, vanhoista tutuista tuiki tuntemattomiin nimiin. Aino Malmbergin Yksinkö? (1903) kuuluu jälkimmäisiin. En ollut koskaan kuullutkaan kirjailijasta, mutta ”tyylipuhdas romaani perhostieteilijä Olli Hartin ja opettaja Anna Hemmerin epätavallisesta rakkaudesta” kuulosti hauskalta. Wikipedian perusteella mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kirjailija itse.

Lyhyt romaani oli mainio yhden kevätillan kirja. Näin hurmaavaa keväistä Helsinki-tunnelmaa menneiltä ajoilta tarjoavat heti ensimmäiset kappaleet:

Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.
     Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.

Tarinan edetessä levoton tohtori Hart tutustuu opettajatar Anna Hemmeriin, jonka tyyni, lempeä olemus saa miehessä liikkeelle aivan uudenlaisia tunteita. Mutta voiko Hart murtaa sen yksinäisyyden kuoren, jonka Anna on suojakseen rakentanut?

Kirjassa oli ihanaa viime vuosisadan alun tunnelmaa perhosille omistautuneine tiedemiehineen ja mielitiettyjään ujosti hakkailevine ylioppilaineen, ja kerrontaa siivittävät herkullisen vanhahtavat sanavalinnat: pakoittaa, imponeerata, persoonallinen mielenkiinto ja niin edelleen. Olisin suonut kirjan olevan pidempikin, sillä henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan olisi ollut aineksia perusteellisempiinkin luonnetutkielmiin ja ihmissuhdetunnelmointiin. Oikein sympaattinen lukukokemus siis!

Kirjan on lukenut myös Laura Honkasalo Sininen kirjahylly -blogissa.

Lisää tietoa Vanhan kirjan päivästä ja linkkejä tempaukseen osallistuviin blogeihin löytyy Kirjasfääristä.

Aino Malmberg: Yksinkö? Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kalmantanssi (2014) jatkaa Milja Kauniston Synnintekijässä aloittamaa tarinaa Olavi Maununpojan vaiheista keskiajan Euroopassa.

Olavi on palannut Sorbonnesta kotiin Itämaahan ja edennyt opiskelijanplantusta kirkkoherraksi, mutta pian Pariisi kutsuu jälleen. Tällä kertaa nuori pappi joutuu reissullaan väistelemään Ranskassa raivoavaa ruttoa ja tulee vedetyksi mukaan korkean tason kirkollis-poliittisiin vehkeilyihin.

Synnintekijässä minua ihastutti etenkin mehevä keskiajan kuvaus. Samalla linjalla jatkaa myös Kalmantanssi. En tiedä, mitä historioitsijat sanovat, mutta maallikkona ainakin olen varsin vaikuttunut Kauniston tekemästä taustatyöstä 1400-luvun ajankuvan luomiseksi. Kalmantanssia lukiessa oli jälleen kiehtovaa eläytyä Olavin matkansa varrella kohtaamiin näkyihin, hajuihin ja makuihin, vaikka monet niistä aika puistattavia ovatkin! Mätää, löyhkää ja ruumiintoimintoja löytyy.

Menneen ajan tunnelmaa luo hienosti myös kirjan kieli. Kaunisto käyttää kerrassaan meheviä sanavalintoja, ja kerronnan rytmissäkin on jotain, joka sopii kirjan kuvaaman aikakauden henkeen ja vie lukijan Olavin pään sisään:

Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan. Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti. Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.

Kalmantanssissa Olavi kehittyi minusta henkilönä mielenkiintoisempaan suuntaan. Synnintekijässä mies oli vähän ulalla oleva nyhverö, nyt Olavissa alkoi olla hitusen enemmän ytyä. Melko pöljä Olavi osaa silti olla, ja välillä tuntui epäuskottavalta, että mukamas fiksu mies käyttäytyi niin typerästi kuin esimerkiksi langetessaan paholaismaisen Birgitta-rouvan pauloihin. Päähenkilö tuntuu myös paikoin jäävän vahvaluontoisempien sivuhenkilöiden varjoon. Tässä kirjassa sellainen oli tulitahtoinen Orléansin neitsyt Jehanne D'Arc, kun taas Synnintekijän voimahahmo Miracle pysytteli enemmän taustalla.

Kalmantanssi toistaa Synnintekijän rakennetta sikäli, että nuoren Olavin seikkailuja kehystää jälleen miehen vanhoille päiville ajoittuva kehyskertomus, ja tämäkin kirja alkaa väläyksellä aatelisneito Beatrix de le Tour d'Auvergnen elämästä. Beatrixia käsittelevä osio tuntui minusta tässä kirjassa vähän liian irtonaiselta osalta. Ehkä sarjan seuraavassa osassa palataan jälleen tarkemmin Beatrixin ja Miraclen vaiheisiin. Teasereita sarjan seuraavan osan maisemista jaellaan jo kirjailijan Facebook-sivulla!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta. E-kirja Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Thomas Hardy: Tess of the d'Urbervilles (Tessin tarina)

Näin viime vuonna Roman Polanskin elokuvan Tess (1979), joka sai minut kiinnostumaan kirjasta elokuvan taustalla eli Thomas Hardyn romaanista Tess of the D'Urbervilles (1891). Tessin tarina löytyy muun muassa BBC:n kymmenisen vuotta sitten koostamalta brittien top 100 -suosikkikirjojen listalta sijalta 26 ja monilta muiltakin ”nämä kirjat pitäisi jokaisen lukea” -klassikkolistoilta.

Kuuntelin kirjan LibriVox-äänikirjana englanniksi. Välillä en ollut pitkiin aikoihin kuuntelutuulella, joten vähän alle 18-tuntiseen opukseen meni kuukausia, vaikka lukijan ääni ja äänitteen laatu olivat sinänsä ihan miellyttäviä. Kun kuuntelu meni näin pätkittäiseksi, kärryillä pysymistä helpotti, että tarinan pääpiirteet olivat ennalta tuttuja. Polanskin elokuva nimittäin seuraa kirjan juonenkäänteitä hyvin uskollisesti.

Tessin tarina on umpitraaginen. Maalaistyttö Tess Durbeyfieldin perhe saa tietää, että heidän veressään virtaa maineikkaan D'Urbervillen aatelissuvun verta. Rahapulassa ja toiveikkaina Tessin vanhemmat lähettävät esikoistyttärensä piiaksi kartanoon, jonka asukkaat nykyisin kantavat suvun nimeä. Kartanon perijä Alec iskee silmänsä Tessiin, ja eipä aikaakaan, kun elämän tosiasioista tietämätön tyttö joutuu miehen viettelemäksi (lue: raiskaamaksi) ja alkaa odottaa lasta.

Siitä alkaa Tessin tuskien tie. Vauva kuolee imeväisenä, mutta aviottoman lapsen häpeä jää Tessin kannettavaksi. Hyväksikäytetyn tytön kohtalo on sydäntäsärkevä. Tess ajelehtii epäonnesta toiseen. Maine on mennyt, köyhyys kuristaa, tosirakkaus löytyy mutta menee mönkään. 

Tessin kohtalo tuntuu riipaisevan epäreilulta. Vain siksi, että Tess sattuu olemaan nainen, hän saa yksin kantaa ”syntinsä” seuraukset sillä aikaa, kun hänen kohtalonsa sinetöineet miehet voivat kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan huolettomasta elostelusta, moraalisesta ylemmyydentunnosta tai molemmista yhtä aikaa. Tessin paikan maailmassa määrittävät hänen sukupuolensa ja yhteiskuntaluokkansa, ja se paikka on kurja.

Kirjan henkilöt ovat enimmäkseen melkoisen vastenmielisiä. Idealistinen mutta itsekeskeinen Angel Clare, jolle Tess menettää sydämensä, ei ole juuri parempi kuin niljakas Alec, jolle hän menetti neitsyytensä. Tessin vanhempienkaan ei voi varsinaisesti sanoa olevan tyttärensä tukena. Matkan varrella Tess kohtaa paljon välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä.

On Tessissäkin silti vikansa. Tunsin myötätuntoa tyttöparkaa kohtaan, sillä Tessin mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun olivat murheellisen rajalliset, mutta välillä en silti voinut välttyä ajattelemasta, että hän ei ainakaan auttanut asiaansa päättämättömällä ailahtelevaisuudellaan, lammasmaisella alistuvuudellaan ja jäykällä ylpeydellään. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Hardy ja aikalaislukijat kokivat Tessin hahmon. Oliko tässä aikansa ihannenainen, nöyrä ja passiivinen?

Hardyn vuolaasti maalailevat kuvaukset 1800-luvun Englannista ovat kiehtovia niin aikakauden arvojen osalta kuin senkin suhteen, miten hän kertoo maaseudun ja pikkukaupunkien maisemista ja arjesta. Lukija seuraa Tessiä lypsylle ja peltotöihin, markkinoille ja kirkonpenkkiin, ja pääsee D'Urbervillen ja Claren perheiden kautta kurkistamaan myös rikkaiden nousukkaiden ja pappissivistyneistön elämään.

Suosittelemisen arvoinen klassikko siis. Nyt kun olen sekä nähnyt Polanskin elokuvan että lukenut kirjan, olisi mielenkiintoista nähdä myös BBC:n vuonna 2008 kirjan pohjalta tekemä minisarja, josta esimerkiksi Ullakkokamarissa-blogi kirjoittaa. Tessin tarinaa tuumitaan myös ainakin blogeissa Kirjafriikki, Fiktiivinen maailma, Rakkaudesta kirjoihin ja Näin, luin, koin.

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles. 1891. Suom. Tessin tarina. LibriVox-äänikirja, kuunneltu kännykällä.

Kuva: BBC:n minisarjan DVD-kansi (Wikipedia)

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) sisältää tragikoomisia tarinoita ei-niin-kovin-pullantuoksuisista äideistä ja heidän tyttäristään.

Kokoelman kahdeksan novellin äidit ovat, kuten kirjan nimestä voi päätellä, erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Yksi hurahtaa kiertävän pölynimurikauppiaan matkaan, toinen hylkää vauvansa synnytyslaitokselle. Novellien tarinat ovat pohjimmiltaan aika surullisia, mutta vaikeuksien ja haikeuksien seassa vilkkuu myös nauru ja lämpö.

Tykästyin heti kokoelman ensimmäiseen novelliin, Matkalla äidin kanssa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät päälaelleen, kun vastuuntuntoinen Leeni-tytär joutuu kaitsemaan huithapeliäitinsä perään. Pöyliön absurdiin kallistuva huumori kukkii elämänhaluisen ja estottoman äidin edesottamuksissa, ja samalla lukija jakaa Leenin huolen ja kiusaantuneisuuden.

Huumori ja suru yhdistyvät myös novellissa Kellonkissaniitty. Tarinasta, jossa tytär anastaa äitinsä ruumiin ruumishuoneelta toteuttaakseen tämän viimeisen toiveen tulla haudatuksi kotiseudun niitylle, muodostuu hurja mustan huumorin värittämä road trip. Meno on vauhdikasta, mutta kaiken kohelluksen alla tarina koskettaa.

Kolmas suosikkini oli Side. Siinä murrosikäinen Miina lähtee äidin ja isoäidin kanssa isoäidin uudelle huvilalle. Reissun aikana vasta aikuisuuden kynnyksellä oleva Miina osoittautuu perheen aikuisia aikuisemmaksi. Novellissa toistuvat teemat, joita käsitellään kokoelman muissakin novelleissa: matkanteko äitien ja tyttärien kesken, äitien heikkouksia paikkaavat tyttäret, pettymysten ja kiintymyksen kiikkulauta.

Novelleja lukiessa pitää olla oikeanlaisella lukutuulella ja malttaa keskittyä kuhunkin tarinaan omana kokonaisuutenaan, mikä ei aina ole aivan helppoa. Minä tulin taas puolivahingossa lukea posottaneeksi monta novellia putkeen, ja tarinoiden temaattinen samankaltaisuus alkoi tuntua ehkä jo vähän liialliseltakin. Toisaalta se teki kirjasta tasapainoisen kokonaisuuden, mutta mietin, olisiko mukaan mahtunut vielä jokin aivan erilainen näkökulma äitiyteen.

Pölynimurikauppias on Sari Pöyliön esikoisnovellikokoelma. Ei hullumpi avaus!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena Kustannus, 2014. 166 s. Saatu arvostelukappaleena Atena Kustannukselta. PDF, luettu kännykällä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat keränneet blogeissa sankan fanijoukon. Minä en tapojeni mukaan ole uutuuksien aallonharjalla, mutta viime vuonna ilmestynyt Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) pääsi vihdoin lukuvuoroon täälläkin.

Viime syksynä viihdyin mainiosti Arianna de Bellisin seurassa tutkimassa Kuolemaa sypressin varjossa (2012). Sama aisteja kutkutteleva, Italian makuja, näkyjä ja tunnelmia huokuva kerronta jatkui sarjan toisessakin osassa. Tällä kertaa Ariannan selvitettäväksi lankeaa roomalaisen assyriologi Laura Lucarellin murha, ja yliopistoväen lisäksi juttuun sekaantuu poliitikkoja, anarkisteja ja kansalaisaktivisteja.

Edellisen kirjan kohdalla moitiskelin hieman sitä, että dekkariksi kirja ei ollut kovin jännittävä, ja koin sen henkilögallerian vähän sekavana. Näiltä osin Kosto ikuisessa kaupungissa oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Murhamysteeriin sekaantuneet sivuhenkilöt jäävät edelleen leveällä pensselillä sudituiksi, mutta jotenkin innostuin heistä enemmän kuin edellisen kirjan hahmoista. Kirja tuntui myös himpun verran edellistä jännittävämmältä, vaikkei herkkähermoisenkaan lukijan tälläkään kerralla tarvitse pelätä yöunien menetystä.

Arianna on hauska päähenkilö. Neitietsivämäisen nokkela contessa hallitsee niin karatepotkujen, puhallusputkiammunnan kuin suussasulavan munakoisogratiininkin salat. Rikas, kaunis ja älykäs moniosaaja on liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta jotenkin hahmo on silti sympaattinen, ei ärsyttävä. Tarinan mittaan lukijalle sirotellaan jälleen tihenevään tahtiin vihjeitä Ariannan uskomattomasta menneisyydestä. Salaisuuksien verho jatkanee raottumistaan seuraavissa osissa...

Summa summarum, kovaksikeitettyjen yhteiskunnallisten dekkarien ystäville Arianna de Bellis -kirjoissa lienee hieman liikaa purppuranpunaisia auringonlaskuja Villa Borghesen yllä ja nautinnollisia siemauksia täyteläistä punaviiniä, mutta mukaansatempaavien esteettis-eskapististen viihdedekkareiden saralla Vera Vala osoittaa jälleen osaavansa asiansa.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus, 2013. Saatu arvostelukappaleena.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita olen aikonut lukea ties miten kauan, mutta en jostain syystä ole tullut lukeneeksi. Tilanne tuli nyt korjattua Makeannälällä (2012, suom. 2013).

Mielikuvissani McEwanin kirjat ovat vakavia ja raastavia. En tiedä, pitääkö tämä paremmin paikkansa miehen muiden kirjojen kohdalla, mutta Makeannälkä oli jollakin tapaa ”viihdyttävämpi” kirja kuin olin kuvitellut: jännärimäisempi, juonenkäänteillä ja lukijan odotuksilla leikittelevä. Vaikka romaani sijoittuu kylmän sodan, vakoilun ja petosten maailmaan, se pikemminkin tanssahtelee näiden aiheiden reunoilla kuin möyrii niiden mustimmissa syövereissä.

Alussa en tosin ollut aivan varma, mihin kirja minua vie. Heti ensimmäisellä sivulla tapasin Serena Fromen, nopeaälyisen nuoren Cambridgen kasvatin, mutta todella liikkeelle tarina tuntui lähtevän vasta, kun vastavalmistunut Serena rekrytoitiin Iso-Britannian tiedustelupalvelun leipiin.

Serenan kohtaama kulissientakainen MI5 oli mielenkiintoinen miljöö. Tiedustelupalvelun arjessa ei juuri nähdä helikoptereista hyppiviä jamesbondeja, vaan Serenan ja muiden nokkimisjärjestyksen alimmaisten työntekijöiden päivät täyttyvät mappien kärräämisestä kerroksesta toiseen. Ah, mitä 1970-luvun ajankuvaa: toimistokolossin alimmissa kerroksissa kirjoituskonetta naputtavat naiset, ylimmissä tupakkaa sauhuttelevat miehet ja modernit muoviset kuppituolit...

Ennen pitkää Serena kuitenkin saa yläkerrasta tehtävän. Lukemista rakastava nuori nainen kutsutaan mukaan operaatioon, jossa kirjallisuus valjastetaan osallistumaan kylmän sodan ideologiseen asemasotaan. Operaatio vie Serenan nuoren kirjailijan Tom Haleyn luo, ja eipä aikaakaan, kun tunteet tunkeutuvat sotkemaan työntekoa.

Makeannälkä vilisi kirjallisia viitteitä, joista monet eivät sanoneet minulle paljoakaan, mutta saivat minut kirjaamaan muistiin liudan Serenan lukemia mielenkiintoisilta kuulostavia kirjailijoita. Muutenkin yksityiskohtia riitti. Tarinan taustalla kuplivat maailmanpolitiikan koukerot, öljykriisi, kaivostyöläisten lakot, luokkayhteiskunta, hippiaate, rock-musiikki ynnä paljon muuta. Ajankuva kiehtoi, vaikka välillä tuntui, että McEwan sirotteli 1970-luvun brittiyhteiskunnan ilmiöitä tarinaan jotenkin pikakirjoituksenomaisesti, kuin jättäen lukijan tehtäväksi rakentaa niistä etukäteistietämyksensä perusteella kokonainen maailma.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Serenasta. Toisaalta pidin päähenkilöstä, joka oli älykäs, itsevarma nuori nainen, toisaalta hahmo tuntui välillä kummalliselta ja epäuskottavalta. Eniten hämmästelin Serenan miessuhteita. Ne alkoivat tuosta vain ilman, että minä lukijana oikein käsitin, mitä Serena miehissään näki. Esimerkiksi ensikohtaamisellaan Tom Haleyn kanssa Serena kuvailee miehen olevan pieni, kumara, tyttömäisen solakka ja kalvakkaihoinen, eivätkä parin välillä tunnu säkenöivän mitenkään erityiset kipinät – mutta heti perään Serena ryhtyy fantasioimaan miehen napakarvoista. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että Serenan kaltainen fiksu ihminen asetti uransa niin huolettomasti vaakalaudalle miehenkipeydellään.

Serenan luonne ja käytös saavat kyllä aikanaan selityksensä. McEwanin lukijalle sirottelemat epäilyksen siemenet pitivät ainakin minut varpaillani tarinan edetessä, kun mietin, mitä totuuksia vakoilun ja vastavakoilun kulissien takaa mahtaakaan paljastua, ja yllätykset jatkuivat loppuun asti. Mukava lukukokemus siis, ja tartun varmasti toistekin McEwaniin.

Ian McEwan: Makeannälkä. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth, 2012. Suom. Juhani Lindholm. Kannen kuva Chris Frazer Smith, kannen suunnittelu Suzanne Dean. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet jo vuosia nomadeina maailmalla, vailla vakituista osoitetta, työpaikkaa ja monia muita nykyaikaisen länsimaisen elämän itsestäänselvyyksiä. Kirjassaan Vapaana elämisen taito (2014) pariskunta valottaa ajatuksiaan siitä, mitä heille merkitsee vapaana eläminen ja mitä se vaatii ja antaa.

Luin kirjaa yhtä aikaa kiinnostuneena ja epäileväisenä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut oravanpyörästä irrottautumisesta, kiireettömästä elämästä vailla aikatauluja ja velvollisuuksia? Kannistojen ratkaisu jättää taakseen turvallisen sovinnainen arki ja heittäytyä elämän kannettavaksi kiehtoo. Kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta vain nakata rinkka selkään ja kääntää kokka kohti uusia ilmansuuntia sen mukaan, missä elämä milloinkin vaikuttaa mukavimmalta tai mielenkiintoisimmalta.

Samalla moinen elämäntyyli ärsyttää. Eikö tuollainen elämä ole pilvilinnojen rakentelua, vastuun pakoilua? Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki tekisivät samalla tavalla? Ja eikö jatkuvaan muutokseen ennen pitkää väsy? Entä mitä sitten, jos jokin menee pieleen? Ovatko globaalit nomadit tosiaan valmiita hyväksymään myös valitsemansa vapauden kääntöpuolet?

Kannistot kyllä tarjoavat vastauksia näihin kysymyksiin. Vaikka kirjan pohdinnat vapauden olemuksesta ja käytännön toteutuksesta tuntuvat välillä kovin idealistisilta ja epärealistisilta, Kannistojen perustelut ajattelulleen ja valinnoilleen ovat enimmäkseen johdonmukaisia. Kyllä, yhteiskunnan kahleista voi irrottautua, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että samalla irrottautuu yhteiskunnan suomasta turvasta. Kyllä, jokaisen pitäisi saada tehdä omat valintansa, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että muiden valinnat voivat olla toisenlaisia kuin omamme. Kyllä, vapaus on myös vastuuta.

Silti en aivan purematta niele kaikkia kirjan teesejä. Mietin ensinnäkin sitä, onko yksilön ylipäätään mahdollista kääntää täysin selkänsä yhteiskunnalle. Kannistot eivät tahdo äänestää, maksaa veroja tai käyttää julkisia palveluja, koska he eivät usko niiden edustaman järjestelmän mielekkyyteen. Matkoillaan maailmalla he tulevat silti väistämättä käyttäneeksi sähköä, kauppoja, busseja ja monia muita palveluja ja hyödykkeitä, jotka tavalla tai toisella aina nojaavat jonkinlaiseen ihmisten kehittämään järjestelmään yhteisten tarpeiden täyttämiseksi. On vaikeaa kuvitella, miten ihmisten yhteiselo tällä planeetalla toimisi, jos kaikki ryhtyisivät käytännössä toteuttamaan Kannistojen kuvailemaa individualistista elämäntapaa.

Kannistot eivät myöskään näe mielekkääksi pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan, sillä heidän mielestään ”epäkohtia ei korjata lainsäädännöllä, hallinnolla eikä pakkokeinoilla”. Sen sijaan yksilöiden pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin he todella voivat vaikuttaa eli itseensä ja lähiympäristöönsä, sillä ”yksilöt toimivat keskenään paljon tehokkaammin kuin mikään hallintokoneisto”. Samaan hengenvetoon kirja kuitenkin kysyy, ”miksi asioita ei voisi hoitaa laajemmassa mittakaavassa samoin, keskustelemalla ja sopimalla”. Jäin pohtimaan, eikö yhteiskunnissa ole kysymys juuri siitä: asioiden sopimisesta laajemmassa mittakaavassa. Missä kohdin ”hyvä” yhdessä sopiminen muuttuu ”pahaksi” yksilönvapauden rajoittamiseksi?

Kannistojen ihailema individualismi ja liberalismi edellyttävät luottavaista käsitystä ihmisestä olentona, jolla on tietoa, taitoa, halua ja arvostelukykyä tehdä ja toteuttaa järkeviä päätöksiä. ”Mikä tahansa valinta voi olla vapautta, jos se lisää itsemääräämisoikeutta, onnellisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseä eikä se vahingoita muita”, kirja toteaa. Kannatan, mutta samalla mieltäni jäytää pieni epäilys. Pystymmekö tosiaan arvioimaan tekojemme tarkoitusperiä ja seurauksia niin, että nämä periaatteet varmasti toteutuvat? Ja voimmeko luottaa siihen, että muut tekevät samoin?

Pohdin, miten arvioisin esimerkiksi sitä, milloin valintani vahingoittavat muita. Kannistot kehottavat muun muassa ostamaan ”halvinta ja sieltä mistä halvimmalla saat, sillä mitä enemmän rahaa käytät, sitä enemmän tuet kasvua ja kasvusta aiheutuvia haittoja”. Jos teen näin, mutta osoittautuu, että ostokseni on vaikkapa valmistettu kehitysmaisessa hikipajassa pakkotyövoimalla, enkö silloin vahingoita teollani muita? Tai jos minä ja kaltaiseni kieltäydymme rokotuksista, koska tieteelliset tutkimukset ”ovat aina riippuvaisia niiden rahoittajista ja tulokset sen mukaisia”, eikö ole mahdollista, että vahingoitamme valinnallamme muita siinä tapauksessa, että kritisoimamme tutkimukset osoittautuvatkin paikkansapitäviksi ja tartuntataudit alkavat rokotusten vähentyessä levitä? Yksilön valinnat vaikuttavat aina myös muihin.

Kannistojen kuvailema riippumaton, omaehtoinen elämä vaatii länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tottuneelta ihmiseltä paljon. Myönnän auliisti, että minulla ei riittäisi kantti eikä into. Vaikka ajatus elämästä palmupuun alla vapaana kalenterin orjuudesta kiehtoo, todellisuudessa en olisi valmis nomadielämän epävarmuuteen ja omavaraisuuteen. Minusta on loppujen lopuksi ihan mukavaa, että kasvoton vallankäyttäjä nimeltä yhteiskunta on katsonut hyväksi, että opin prosenttilaskua, vältyn poliolta ja voin soittaa palokunnan avuksi, jos kotini syttyy tuleen. Voisi ehkä ajatella, että minulle vapaus on myös vapautta vastuusta tietää ja hoitaa kaikki itse.

Pisteet siis Kannistoille siitä, että vaikka he itse ovat paljon radikaalimpia, he eivät esitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana. Kirjan jokaisen luvun lopussa tarjotaan käytännön vinkkejä niin ”isoihin” kuin ”pieniinkin” tekoihin niille, jotka haluavat kehittää vapaana elämisen taitoa omassa elämässään, mutta kuten Kannistot toteavat, kirja ei siitä huolimatta ”yllytä ketään seuraamaan jalanjäljissämme maankiertäjiksi, sillä maailmassa ei ole yhtä yksiselitteistä vapautta, joka tekisi meidät kaikki onnellisiksi”. 

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Atena Kustannus, 2014. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale. PDF, luettu kännykällä.

Pörssihai Leo ja muita alkuvuoden elokuvia

Alkuvuoden elokuvaelämyksiä! Parin viime kuukauden aikana olen käynyt poikkeuksellisen usein elokuvissa, joten olen kerrankin kartalla jopa joistakin uutuuselokuvista.

Casse-tête chinois (2013)

Tämän elokuvan näin itse asiassa jo viime vuonna, mutta se unohtui aiemmilta listoilta. Cédric Klapischin Casse-tête chinois on jatkoa samoista henkilöistä kertoville aiemmille elokuville Auberge espagnole (Espanjalainen kimppakämppä) ja Les poupées russes (Sinkkuuden huuma, uh mikä suomennos!). Päähenkilö Xavier on jättänyt taakseen opiskelijaelämän ja kolmenkympin kriisin, mutta nelikymppisen perheenisän elämä ei ole helppoa sekään. Klapischin elokuvissa minua tuppaavat rasittamaan ärsyttävät henkilöt ja hieman teennäisen tuntuiset juonikuviot, mutta toisaalta on virkistävää, että romanttisen ihmissuhdekomedian aineksiin sekoitetaan vähän ei-kaavamaisempaa twistiä.

Napapiirin sankarit (2010)

Mies oli nähnyt tämän Dome Karukosken elokuvan trailerin netissä ja halusi nähdä suomalaisen elokuvan. En odottanut suuria, mutta kaikkine kliseineen ja kökköine vitseineenkin elokuva olikin kohelluskomediagenrensä edustajana ihan mukiinmenevää katsottavaa. Pohjoisen eksotiikkaa ainakin löytyi!

The Wolf of Wall Street (2013)

Jos tästä elokuvasta puoletkaan perustuu todella tositapahtumiin, pörssihai Jordan Belfort eli 1980- ja 90-luvuilla melkoista elämää. Hurjaa menoa, hyvä elokuva.

La Bohème

Erilainen elokuvaelämys: taltiointi Giacomo Puccinin oopperan La Bohème esityksestä Salzburgin musiikkijuhlilla. Oli vähän outoa seurata oopperaa valkokankaalta, mutta toisaalta tällainen ”kevytversio” ei ollut hullumpi tapa simuloida aitoa elämystä. Live-esityksen tunnelmaa taltiointi ei toki tavoita, mutta minunlaiselleni noviisiamatöörille esimerkiksi äänen laatu oli aivan riittävä. Oli myös hauskaa, että laulajat pääsi näkemään läheltä, vaikka kuvaaja innostui minusta zoomailemaan välillä vähän liikaakin. Suurin pettymys esityksen suhteen oli lavastus ja puvustus, jotka oli tässä tulkinnassa siirretty 1800-luvulta nykyaikaan. Minä haluan oopperassa nähdä myös komeita lavasteita ja kauniita pukuja, en vain kulahtaneita arkivaatteita!

Philomena (2013)

Martin Sixsmithin tosipohjaiseen kirjaan (jonka on vastikään lukenut ainakin Norkku) ja  perustuva elokuva kertoo irlantilaisnaisesta, joka on viisikymmentä vuotta kaivannut aikoinaan adoptoitavaksi antamaansa aviotonta lastaan. Toimittaja Sixsmith alkaa auttaa Philomenaa lapsen jäljittämisessä. Koskettava tarina, ja sekä aina upea Judi Dench että Steve Coogan olivat pääosissa erinomaisia.

Saving Mr. Banks (2013)

Philomenaa ennen näytettiin tämän elokuvan traileri, joka sekin vaikutti mielenkiintoiselta: Maija Poppasen kirjoittaja P. L. Travers matkustaa Hollywoodiin neuvottelemaan Walt Disneyn kanssa kirjansa elokuvaoikeuksien myynnistä. Vastahakoisen, itsepäisen kirjailijan (Emma Thompson) ja innokkaan viihdemiehen (Tom Hanks) köydenvedosta syntyy mukava elokuva. Amerikkalaisella kaavalla mennään – kyseessä on sentään Disney-elokuva Disneystä – mutta sokeria ei ollut mukana liian suuri spoonful.

Supercondriaque (2014)

Ranskalainen uutuuskomedia. Tämä ei innostanut minua suoraan sanottuna yhtään – kärsin ennakkoluuloista ranskalaisten komedioiden suhteen – mutta katsottiinpa nyt kuitenkin. Hysteerisen luulosairaasta miekkosesta kertova elokuva juuri revitellyt nauruhermojani, muttei myöskään ollut niin huono kuin olin trailerin perusteella pelännyt.