Syyskuun luetut

Syyskuussa blogi on päivittynyt uusilla kirjoilla kohtalaisen tiuhaan tahtiin, sillä aloitin syyskauden muistelemalla mitä luin kesälomalla tietokoneen ulottumattomissa.

Elokuun luettuja (aiempien jatkoksi)

• David Nicholls: One Day (Sinä päivänä)
• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
• Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)
• Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)
• Kari Hotakainen: Ihmisen osa
• Kari Hotakainen: Finnhits

Lomakirjoista suosikeiksi nousivat Orapihlajapiiri ja Dorian Grayn muotokuva. Nichollsin Sinä päivänä oli imaisevaa lukemista sekin, mutta sitä lukiessani minulla oli ehkä jonkinasteisia ongelmia odotushorisonttini säätämisessä (kiitos Kirsin kirjanurkkaan tästä näppärästä termistä!). Taidan olla huono lukemaan menestyskirjoja: kun tiedän, että jotain kirjaa on kehuttu paljon, alan joko epäillä pitäväni siitä vain koska muutkin pitävät tai sitten oikein etsimällä etsiä siitä vikoja voidakseni osoittaa ajattelevani itse. Laumasieluinen vastarannankiiski siis. Mutta oli Sinä päivänä kyllä hyvä...

No, muuten syyskuussa ei onneksi ollut suurempia odotushorisonttiongelmia. Jatkoin hyvin alkaneeseen Totally British -haasteeseen tutustumista, korkkasin Taiteilijaelämää-haasteen, tutustuin uuteen ranskalaiseen kirjailijaan ja tajusin olevani täysin pimennossa ruotsalaisen nykykirjallisuuden suhteen.

Syyskuun luetut

• Kajsa Ingemarsson: Vettä vain 
• Roald Dahl: Kiss Kiss
• Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn (Neito ja yksisarvinen)
• Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose

Syyskuussa ohi livahti myös aivan huomaamatta blogini sadas postaus. Kippis sille näin jälkikäteen!

Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose

Eric-Emmanuel Schmittin romaani Oscar et la dame rose (2002) kertoo kymmenvuotiaasta Oscarista, joka kuolee pian. Kun Oscar makaa lastensairaalassa ja odottaa mitä tuleman pitää, hän tutustuu Mamie-Roseen, yhteen potilaiden luona vierailevista vapaaehtoisista "vaaleanpunaisista tädeistä", ja alkaa tämän ehdotuksesta kirjoittaa kirjeitä Jumalalle purkaakseen huoliaan jollekin itseään isommalle.

Kirja ei ole niin nyyhky kuin voisi kuvitella, vaan jopa monin paikoin hauska. Oscarin kirjeet Jumalalle kertovat pelosta, surusta ja yksinäisyydestä, mutta myös sairaalan arjesta lapsen silmin. Osaston muut potilaat ovat Oscarille kavereita, joista yksi sattuu olemaan sinertävä (verenkierron sairauden takia) ja toinen kutsuu itseään Pekoniksi (koska toipuu palovammoista), mutta ei siinä sen kummempaa. Hiuksensa menettänyt Oscar itse tunnetaan osastolla Munapäänä.

Oscarin tärkein tukija Mamie-Rose on viisas, ymmärtäväinen nainen, joka näkee pojan pelot, mutta kannustaa häntä olemaan antamatta niille ylivaltaa. Hän sepittää Oscarille mielikuvituksellisia tarinoita hurjasta menneisyydestään vapaapainijana, joka selätti itseään vahvemmat vastustajansa sitkeydellään ja nokkeluudellaan, ja valaa samalla Oscariin uskoa siihen, ettei synkinkään tilanne ole täysin vailla toivoa.

Kun Oscarin aika alkaa huveta käsiin, hän ryhtyy Mamie-Rosen ehdotuksesta ajatusleikkiin, jossa yksi eletty päivä vastaa kymmentä vuotta. Oscar kuvittelee päivän pienet tapahtumat elämän suureen skaalaan. Ihastuminen samalla osastolla hoidettavaan tyttöön kasvaa päivässä seurusteluksi ja kahdessa naimisiinmenoksi. Vain viikon kuluttua vanhuus tuo mukanaan uupumuksen, voimien valumisen tyhjiin, mutta myös hiljaisen hyväksynnän siitä, että elämä lähenee loppuaan.

Koskettavinta kirjassa oli se, miten Oscar katseli maailmaa yhtä aikaa kymmenvuotiaan lapsen reippaudella ja kuoleman läheisyydestä tietoisen ihmisen tyynellä vakavuudella. Lapsen ja aikuisen roolit kääntyvät nurinpäin, kun Oscar lohduttaa lääkäriään, ettei syöpä ole hänen tai kenenkään muunkaan vika. Kipeintä Oscarille on, etteivät hänen vanhempansa osaa käsitellä pojan sairautta oikein mitenkään. Sairaalaan tullessaan he tuovat Oscarille aina uusia leluja ja pelejä ja viettävät koko vierailuajan käyttöohjeita lukien välttääkseen kertomasta Oscarille sitä, minkä hän tietää jo.

Pieni kirja isoista asioista.

Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose. Albin Michel, 2002. 100 s. ISBN 2-226-13502-2. Lainattu kirjastosta.

Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn (Taiteilijaelämää-haaste)

Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru teki minuun vaikutuksen sekä elokuvana että kirjana, mutta meni silti pitkään, ennen kuin tulin tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin. Taiteilijaelämää-haaste innosti nyt lukemaan Chevalierin toisen taiteilijaromaanin, Neidon ja yksisarvisen (The Lady and the Unicorn, 2003, suom. 2005).

Neito ja yksisarvinen sijoittuu 1400-luvun lopun Pariisiin ja Brysseliin. Oli taas ihanaa lukea tutuista kaupungeista: Pariisista, jossa Saint-Germain-des-Prèsin alue oli vielä soista peltoa kaupungin muurien ulkopuolella, ja Brysselistä, jossa rue Hautella louksuivat kankaankutojien kangaspuut ja haisivat villanvärjäreiden keitokset.

Kuvakudosten pariin kirjassa päädytään, kun rikas aatelismies Jean Le Viste päättää koristella juhlasalinsa sarjalla mahdollisimman komeita gobeliineja. Niiden suunnittelijaksi palkataan nuori kunnianhimoinen taiteilija Nicolas des Innocents. Mies on niittänyt mainetta etenkin ylhäisönaisista maalaamillaan muotokuvilla ja on muutenkin naisiin menevää sorttia. Patologinen flirttailija koettelee charmiaan niin Pariisin aatelisneitoihin kuin Brysselin käsityöläisnaisiinkin.

Kirja perustuu todelliseen taideteokseen, Pariisin keskiaikamuseo Musée de Clunyssä esillä olevaan kuuden kuvakudoksen sarjaan. Ne tilasi tosiaan Le Visten perhe, mutta muilta osin romaani on mielikuvituksen tuotetta: kuvitelma siitä, miten kuuluisat teokset olisivat voineet syntyä. Sekoitus ripausta faktaa ja roppakaupalla fiktiota oli minusta antoisa yhdistelmä. Pidän historiallisista romaaneista, mutta jos ne kertovat todellisista henkilöistä, lukiessa iskee joskus kiusallinen tietoisuus siitä, ettei henkilö ehkä oikeasti tehnyt tai ajatellut ollenkaan noin. Kun faktaa oli mukana vain kuvakudoksen verran ja loput tiesi keksityksi, fiktion maailmaan oli helppo uppoutua.


A mon seul désir. (Kuva: Wikipedia)

Kuvakudoksista viiden on nähty symboloivan ihmisen viittä aistia: näköä, kuuloa, hajua, makua ja tuntoa. Muista jonkin verran eroava kuudes seinävaate, nimeltään A mon seul désir, on tulkittu joko sarjan aloitukseksi tai päätökseksi. Sen arvoituksellinen, monitulkintainen viesti on yksi Chevalierinkin kirjan punaisista langoista.

Aistit ovat kirjassa avain paitsi kuvakudosten tulkintaan, myös tarinan henkilöhahmoihin. Aistien maailma on heille kaikille erilainen. Nicolas-maalari elää täysin viettiensä vietävänä eikä saa maallisista nautinnoista kyllikseen, kun taas Jean Le Visten vaimo Geneviève kaipaa oman elämänsä yltäkylläisyydestä rauhaan ja yksinkertaisuuteen. Hänen tyttärelleen Claudelle aistillisuus on herkullinen kielletty hedelmä, johon hyvin kasvatetun nuoren naisen ei sovi kajota. Brysselissä kuvakudosten ompeleita taas solmii sokea Aliénor-tyttö, jonka silmät eivät näe, mutta sormet ovat herkät ja puutarha tuoksuu.

Keskiajan kaupunkielämän hajut, maut ja äänet elävät kirjassa vahvoina. Historian asiantuntijoilla saattaa tietysti olla yksityiskohdista huomauttamista, ja kirjan jälkipuheessa Chevalier tunnustaa itsekin ottaneensa vapauksia muun muassa henkilöiden puhuman kielen suhteen, mutta minulle keskiaikainen tunnelma kyllä meni täydestä. Sitä tosin välillä hämmästelin, miten huolettomasti kirjan naiset heittäytyivät eroottisiin nautintoihin. Oli Nicolas miten hurmuri tahansa (ällöttävä tyyppi!), kovin helposti naiset hänelle antautuivat kaikista mahdollisista seurauksista välittämättä.

Chevalier käyttää kirjassa seitsemää eri kertojaa. Aluksi tuntui vähän hämmentävältä, että joka luvussa oli eri kertoja, mutta loppujen lopuksi tyyli toimi ihan hyvin, vaikka ehkä pari vähemmänkin olisi riittänyt. Etäisimmiksi minulle jäivät kutojapomo Georges ja piirtäjä Philippe, mieluiten seurasin Aliénoria ja Genevièveä. Rakenne, jossa uusi kertoja loi tarinaan aina uuden palan, sopi minusta hyvin kirjan aiheeseen: tarina rakentui kuin kuvakudos.

Neidossa ja yksisarvisessa on paljon yhteistä Tytön ja helmikorvakorun kanssa. Molemmissa kirjoissa taidetta tehdään kiellettyjen intohimojen innoittamana, yhtä aikaa suurten tunteiden myrskyissä ja kotipiirin arkeen ankkuroituna. Nautin kovasti sukelluksesta kirjan viiden vuosisadan takaiseen maailmaan, jossa pellavaloimet ja silkkilangat limittyivät liedellä porisevien papujen tuoksuun ja pohdintoja taiteen tarkoituksesta säesti kangaspuiden väsymätön kolke.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjahiiri, Booksy ja Le Masque Rouge.

Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn. HarperCollins, 2003. 235 s. Ostettu käytettynä.

Roald Dahl: Kiss Kiss

Olen lukenut Roald Dahlin Kiss Kiss -kokoelman novellit jo, mutta kun tämä Penguin-pokkari tuli divarissa vastaan, sitä ei voinut jättää hyllyyn. Niin loistava kansi: aikakoneella suoraan 70-luvulle! Minun painokseni on vuodelta 1978, mutta Googlen mukaan kannen suunnitteli vuonna 1970 Omnific-toimiston Derek Birdsall. Olisipa hauska saada kirjan seuraksi muutkin samassa sarjassa ilmestyneet Dahlin kokoelmat. Someone Like Youn kannessa on samaan tyyliin piirretty pelottava silmä, Over To Youssa reikäinen laskuvarjo ja Switch Bitchissä hassut nänninamikat. Kuvia täällä.

Kirja sisältää 11 tarinaa, joista osa on alun perin ilmestynyt amerikkalaisissa lehdissä ja kokoelmana vuonna 1959. Suomeksi Dahlin novelleja on niputettu kokoelmiksi vähän eri tavalla. Kiss Kissin novelleja löytyy Pentti Saarikosken suomentamina kokoelmista Rakkaani, kyyhkyläiseni (Otava, 1961) ja Joku kaltaisesi (Otava, 1970) ja niiden yhdistelmästä Nahka ja muita novelleja (Otava, 2007).

Takakansi mainostaa kirjaa näin:

If your taste is for the macabre, the sick, the outrageous, the unexpected, the horrifying - Roald Dahl will give you orgiastic delight. If not, you are going to miss one of the most sophisticated collections of short stories in print.

No, "orgiastic delight" on ehkä vähän liioiteltu ilmaus, mutta hyrisyttäviä Dahlin novellit kyllä ovat. Suosikkejani olivat kokoelman aloittava The Landlady, jossa nuorimies löytää yösijan herttaisesta mutta omintakeisesta majatalosta, Parson's Pleasure, jossa kirkonmies harjoittaa sivutoimenaan antiikkikauppaa, ja Mrs Bixby and the Colonel's Coat, jossa uskoton aviovaimo juonittelee. Yhtä herkullisen hyytäviä käänteitä on kyllä kokoelman muissakin tarinoissa.

Dahlin novellit sijoittuvat tavalliseen maailmaan, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämää, kunnes  kuvaan ilmestyy jotain outoa, vinksahtanutta. Makaaberit loppuhuipennukset eivät tule aivan puun takaa, sillä Dahl tiputtelee matkan varrelle vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Lukija aavistaa, että tulossa on jotain inhaa, ja odottaa yhtä aikaa kammoten ja kieli pitkällä, että tarinan henkilöt astuvat ansaan.

Dahlin ihmiskuva on mustan huumorin sävyttämä eikä kovin lempeä. Novellit ovat täynnä hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät näe nenäänsä pidemmälle, ja omahyväisiä juonittelijoita, jotka kompastuvat omaan nokkeluuteensa. Joskus paha saa palkkansa, usein ei. Masentava Dahl ei silti ole, vaan vain kekseliään, kutkuttavan pirullinen. Suosittelen!

Roald Dahl: Kiss Kiss. Penguin Books, 1978 (1. painos Alfred Knopf, 1959). 232 s. ISBN 0140018328.

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain

Lumiomena vinkkasi taannoin, että Kajsa Ingemarssonia kannattaa kokeilla, jos ruotsalainen chick lit kiinnostaa. Vettä vain (alkuteos Bara vanligt vatten, 2009) olikin viihdyttävä sukellus tukholmalaiseen luksuselämään ja sen vetisiin kääntöpuoliin.

Takakansi tiivistää lähtökohdat:

Kirjailija Stella Friberg on saanut kaiken, mistä nainen voi haaveilla: hänellä on komea ura, unelmien poikaystävä, kallis auto ja upea asunto. Kylpyhuoneen vesivahingosta alkaa odottamattomien tapahtumien sarja, joka myllertää menestyskirjailijan elämän ihmissuhteita myöten.

Kuten arvata saattaa, lopussa moni asia on toisin kuin alussa. Siinä välissä pukeudutaan kalliisiin vaatteisiin ja syödään Tukholman cooleimmissa ravintoloissa. Ulkoisen menestyksen merkit ovat tärkeä osa juonta, mutta mukaan mahtuu myös sankarittaren jokapäiväisen kirjailijantyön kuvausta. Tietokoneen ääressä tuskaillut tunnit ja tarinan lomaan sirotellut pätkät Stellan keskeneräisestä käsikirjoituksesta viihdyttivät minua yhtä paljon kuin hienot kuteet ja huonekalut, jolleivät enemmänkin.

(Tällä kirjallahan voisi osallistua Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen! Kirjailijakuvauksen realismista en tiedä, mutta voisi kuvitella, että "Ruotsin viihdekuningattareksi" tituleeratulla Ingemarssonilla on mistä ammentaa.)

Päähenkilöstä on sanottava sen verran, että Stella oli minusta niin ärsyttävä itsekeskeinen snobi, että yli 500-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua odottelin kasvavan kärsimättömyyden vallassa, milloin hänestä alkaa paljastua se sydämellisempi puoli. Loppujen lopuksi Stellasta kuoriutui ihan sympaattinen sankaritar, mutta olisin ehkä kaivannut alkupuolelle vähän enemmän tarttumapintaa siihen, miksi moisesta töykeilijästä kannattaa kiinnostua. Stellasta tuli vähän mieleen Kira Poutasen Kotimatkan Laura, mutta sillä erotuksella, että Ingemarsson sai minut tarinan edetessä välittämään Stellastaan. Myös remonttimies Johnny, joka vähitellen siirtyi kulisseista valokeilaan, oli mukava hahmo.

Vettä vain sai minut miettimään myös sitä, miten järkyttävän vähän olen lukenut ruotsalaisia kirjoja. Siis todella vähän. Itse asiassa en varmaan ole lukenut yhtään ruotsalaista kirjaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen, sillä ainoat ruotsalaiset kirjailijat, joiden tuotantoon muistan tutustuneeni, ovat Astrid Lindgren, Elsa Beskow, Maria Gripe ja Merri Vik. Tähän on tultava muutos!

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain. Otava, 2011. 511 s. ISBN 978-951-1-25228-3. Saatu kaverilta. Ruotsinkielinen alkuteos Bara vanligt vatten, 2009, suom. Sanna Manninen.

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakaisen Finnhits (2007) on kokoelma pikkiriikkisiä novelleja.

Joissain blogeissa - en nyt muista missä, ilmoittautukaa! - kiersi jonkin aikaa sitten ajatus aamunovelleista: pienistä pulahduksista kirjojen maailmaan heti aamusta, ennen päivän kiireitä. Finnhits sopisi tähän tarkoitukseen aamu-unisillekin kirjallisuuden harrastajille, sillä vajaan sivun mittaiset tekstit lukaisee parissa minuutissa.

Novelleista tuli mieleen Petri Tammisen lyhytproosa esimerkiksi Elämiä-kokoelmassa. Molempien miesten tyyli on minimalistisen lakonista ja silti ilmaisukykyistä. Hotakaisen tekstien kertojanäänistä jäi minulle vielä monipuolisempi, rikkaampi vaikutelma. Vaikka joka sivulla on tekstiä on vain muutama lause, niistä välittyy kokonaisia elämäntarinoita ja -filosofioita.

Elä niin, ettei kivet jää kääntämättä ja lammet uimatta. Sivuille älä vilkuile, mutta kutsu se naapuri kuitenkin kahveelle. Paukase huolet ulos, mutta suurin suru vetäse sisään, säästä se pienemmälle sakille. Osta vain kalliita työkaluja ja vaatteita. Jumalaan usko, mutta älä aina. Ei kukaan sentapasesta lääppimisestä tykkää. Merta pelkää, älä ihmisiä, pottumuusilla ne kaikki käy. Pidä kuolema mielessä, älä sydämessä. Iloitse ja tanssi. Laita se videolle. Sitä on hyvä katsoa, kun jalka ei enää nouse. Näin puhui mummi vähän ennen kuolemaansa ja ojensi Pihlajanmarja-karkkipussin. Otapa nuo sille puolelle.

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY, 2007. 104 s. ISBN 978-951-0-33317-4. Lainattu vanhemmilta.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kiinnostuin Kari Hotakaisen Ihmisen osasta (2009) Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogissa, jossa Joana piti kirjasta kovasti ja linkkasi myös Ilsen kehuvaan arvioon.

Romaanin idea onkin aivan mainio: 80-vuotias entinen lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämäntarinansa kirjailijalle, joka kärsii inspiraation puutteesta.

Olin jo aikeissa lähteä, kun se kysyi millaisen elämän olin elänyt. Ei semmosta saa kysyä tuntemattomalta, mutta jollain lailla se ei nyt tuntunut tungettelevalta. Sanoin eläneeni niin paljon, etten ole ehtinyt kunnolla hampaita pestä.

Kun Salme alkaa avata elämäänsä kirjailijan nauhuriin, tarinan kaaret laajenevat hänen mykkäkoulua pitävään mieheensä Paavoon ja heidän kolmeen aikuiseen lapseensa. Helenan, Pekan ja Maijan kautta Hotakainen käsittelee elämää nyky-Suomessa monelta kantilta. On oravanpyörää ja vauhdista putoamista, työttömyyttä, maahanmuuttoa, uusperheitä, menestystä ja pärjäilyä, iloa ja surua.

Juu. Mitäs tästä nyt sanoisi. Jotenkin en sittenkään päässyt oikein sisään tähän kirjaan, vaikka tuntui, että olisi pitänyt päästä. Yhteiskunnallisia ulottuvuuksia löytyy, oivaltavia ajatuksia on melkein joka sivulla, monimutkaisia henkilöitä luodaan taitavan yksinkertaisilla keinoilla... Ihailin Hotakaisen kirjoittajantaitoa, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, eläytymättä. Ehkä nyt ei vain ollut tälle kirjalle oikea hetki.

Salme Malmikunnakseen tykästyin kyllä kovasti. Topakan eläkeläisen riemastuttava kertojanääni valloitti minut heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Ihana teräväkielinen rouvasihminen, jolla on jalat maassa ja sydän paikallaan! Olisin halunnut Salmea rutkasti lisää, ja ehkä tässä on yksi syy, miksi minulla oli vähän vaikeuksia innostua hänen jälkikasvunsa edesottamuksista: olisin tutustunut mieluummin harvempiin henkilöihin mutta syvemmin. Tuntui, että kirjassa oli ihmisiä ja aiheita useampaankin romaaniin.

Paljon kehuttu kirja saa minulta siis tällä kertaa mitäänsanomattoman arvosanan ihan kiva. Mutta Salmelle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. 276 s. ISBN 978-952-234-021-4. Lainattu vanhemmilta.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)

Oscar Wilden klassikon Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891) olin aikonut lukea jo pitkään, ja Irlannin-matkalta tarttui mukaan tämäkin kirjaostos. Matkailu avarsi jälleen, sillä olin luullut Dublinissa syntynyttä ja kasvanutta Wildeä englantilaiseksi. Sitäkään en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuva on Wilden ainoa romaani. Miehen muut pääteokset ovat enimmäkseen näytelmiä.

Dorian Grayn muotokuva oli antoisa lukukokemus. Tarinan juju oli ennestään tuttu: komea Dorian Gray saa todeksi toiveensa, ettei koskaan menettäisi nuoruuden kukkeuttaan - mutta miehen itsensä sijaan vanhenee hänestä maalattu muotokuva, jonka kasvoille piirtyvät irvokkaina kaikki hänen vuosien varrella tekemänsä synnit.

Dorianin lisäksi kirjan keskeisiä henkilöitä ovat taulun maalannut Basil Hallward ja tämän tuttava Lordi Henry Wotton, jonka imartelut muotokuvamaalarin ateljeessa alun perin saavat Dorianin hurmaantumaan omasta kauneudestaan. Kyynisestä elostelija-lordista tulee nuorukaisen oppi-isä paheellisten nautintojen maailmaan. Ennen pitkää Dorianin kyltymätön nautinnonhalu ulottuu tuhlailevista taideharrastuksista syvälle Lontoon pahamaineisiin oopiumiluoliin ja ilotaloihin asti.

Olin yllättynyt siitä, miten vahva homoeroottinen viritys kirjassa väreili. Wildehän tuomittiin yksityiselämänsä "törkeästä siveettömyydestä" peräti vankilaan, mutta en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuvakin oli asiassa todistuskappaleena. Lukemani painos on varustettu esipuheella ja alaviitteillä, joissa kerrotaan muun muassa muutoksista, joita Wilde teki tekstiin ennen kuin alun perin Lippincott's Monthly Magazine -aikakauslehdessä ilmestynyt tarina julkaistiin romaanina.

Monet muutoksista - ehkä kustantajan toiveesta? - sensuroivat pois merkitseviä katseita ja kosketuksia kirjan miesten välillä. Silti on melko selvää, ettei Basilin ja Lordi Henryn kiinnostus nuoreen Dorianiin ole pelkästään esteettistä laatua, vaikka heidän ihailunsa nuorta miestä kohtaan verhotaankin yleviin taiteellisiin pyrintöihin.

"Dorian, from the moment I met you, your personality had the most extraordinary influence over me. I was dominated, soul, brain, and power, by you. You became to me the visible incarnation of that unseen ideal whose memory haunts us artists like an exquisite dream. I worshipped you. I grew jealous of every one to whom you spoke. I wanted to have you all to myself. I was only happy when I was with you. When you were away from me, you were still present in my art..."

Kirjan herättämän moraalisen kauhistuksen vuoksi Wilde lisäsi vuoden 1891 painokseen lyhyen esipuheen taiteesta ja taiteen arvoista. Wilde kirjoittaa, että kirjat eivät voi olla moraalisia tai moraalittomia; ne ovat vain hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ihmiselämän moraaliset kysymykset voivat olla taiteessa aiheena, mutta taiteen moraalinen päämäärä on vain taide itse. Näpäytykseksi romaanin turmeltuneisuutta hirvitelleille arvostelijoille Wilde lisää vielä, että "it is the spectator, and not life, that art really mirrors".

Esipuheen lisäksi koko muukin kirja vilisee loistavia ajatelmia, joista monet ovat kuuluisia irrallisina mietelauseina. Esimerkiksi GoodReadsiin on koottu roppakaupalla Oscar Wilde -sitaatteja. Alaviitteiden perusteella Wilde näyttää kierrättäneen osin samoja nokkeluuksia monissa teoksissaan. Dorian Grayn muotokuvassa niitä laukoo etenkin herkullisen moraaliton Lordi Henry. Valittuja paloja kahdesta ensimmäisestä luvusta:

"Conscience and cowardice are really the same things, Basil. Conscience is the trade-name of the firm. That is all."

"The only way to get rid of a temptation is to yield to it. Resist it, and your soul grows sick with longing for the things it has forbidden to itself, with desire for what its monstrous laws have made monstrous and unlawful."

"And beauty is a form of genius--is higher, indeed, than genius, as it needs no explanation. [...] People say sometimes that beauty is only superficial. That may be so, but at least it is not so superficial as thought is. To me, beauty is the wonder of wonders. It is only shallow people who do not judge by appearances."

Lordi Henryn turmeltuneisuuden logiikka on niin pistämätöntä, ettei ole mikään ihme, että hän saa vaikutuksille alttiin Dorianin pään pyörälle. Nuorukainen rohkaistuu yhä ylenpalttisempaan elämään, ja pian häntä ei pidättele mikään. Ajan mittaan Dorianista tulee Lontoon seurapiireissä yhtä aikaa ihailtu ja kavahdettu hahmo. Miten noin enkelinkasvoisella miehellä voi olla niin huono maine? Miten mikään niin paha ja likainen voisi mahtua samaan ruumiiseen noin puhtaan, tahrattoman kauneuden kanssa?

Moraalipohdintojen ja nokkelan sanailun lisäksi nautin kirjassa 1800-luvun lopun lontoolaismiljööstä. Dorian ja kumppanit ovat vaurasta yläluokkaa, joka viettää aikansa aateliston salongeissa ja herrasmiesklubeilla joutilaana seurustellen. Dandy-Dorianin ylellistä asuntoa ja vaatetusta kuvaillaan antaumuksella ja runsain yksityiskohdin. Tästä perusteellisuudesta kumpuaa kirjan puolivaiheilla tosin myös teoksen tylsin osio, jossa Wilde esitelmöi sivukaupalla Dorianin taide- ja keräilyharrastuksista. Luku on kuin antiikkihuutokaupan myyntiluettelo: ensin käydään läpi eksoottiset parfyymit, sitten harvinaiset soittimet, kuvakudokset ja lopuksi kirkkotekstiilit.


Oscar Wilde, itsekin dandy. (Wikipedia)

Juonenkäänteiltään kirja muuttuu varsinkin loppupuolella melko melodramaattiseksi. Dorianin lyhykäinen romanssi nuoren näyttelijättären Sibyl Vanen kanssa johtaa tapahtumaketjuihin, joiden kioskikirjamaisuus vei minun silmissäni vähän terää kokonaisuudelta. Mielenkiintoisinta kirjassa eivät oikeastaan olleet niinkään tapahtumat sinänsä kuin tarinan hyytävä, myyttisen vahva perusidea - sielunsa myyminen maallista nautintoa vastaan - ja siihen liittyvät pohdinnat sellaisista ikiaikaisista teemoista kuin kauneus ja rumuus, nuoruus ja vanhuus, hyvyys ja pahuus ja mitä näitä nyt onkaan.

Dorian Grayn muotokuva on sovitettu valkokankaalle useampaankin kertaan. Tuorein versio, jossa Doriania näyttelee Ben Barnes ja Lordi Henryä Colin Firth (!) on vuodelta 2009. Wikipedian kuvauksen perusteella elokuvassa on kyllä otettu juonen suhteen aikamoisia vapauksia, eivätkä arvostelutkaan näytä kovin ylistäviä olevan.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen. Alahaaste jääköön myöhemmin määriteltäväksi, sillä kirja voisi sopia pariinkin kohtaan. Haasteen suorittajille tai muuten vain Wildestä kiinnostuneille huomautettakoon, että kirjasta on pari vuotta sitten ilmestynyt uusi suomennos, joka on Harry Potter -käännöksillään mainetta niittäneen Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Otavalta on marraskuussa 2011 tulossa myös pokkariversio.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray. Wordsworth Editions, 2001 (1. painos 1891). 194 s. ISBN 978-1-85326-015-5. Ostettu uutena.

Haaste: Kuuden sanan muistelmat

Matkalla, tietäisinpä minne. Vähän perilläkin jo.

Kiitos haasteesta, anni.M!

Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)

Irlannin-loma jatkui Orapihlajapiirin jälkeen paikallisesta divarista ostetulla Maeve Binchyn kirjalla Nights of Rain and Stars (2004, suom. Taverna tähtien alla, 2005). Irlantilainen Binchy on käsittääkseni varsinainen painosten kuningatar, ja ainakin tämän nimenomaisen divarin hyllyssä hänen tuotantonsa oli maannaisensa Marian Keyesin ohella varsin hyvin edustettuna.

Nights of Rain and Stars oli ehdottomasti lomalukemista. Vihreänkuulaan ja pilvenharmaan Irlannin sijasta se olisi ehkä soveltunut paremmin auringonkirkkaaseen ja merensiniseen Kreikkaan, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreikan saaristoon, pieneen Aghia Annan kylään. Kirjan Aghia Anna on tosin niin herttaisen idyllinen paikka, että jos lomalukijan matkakohde on jokin vähemmän pittoreski turistirysä, Binchyn Kreikka-visio saattaa saada matkailijan repimään hiuksia päästään.

Luonnonkauniissa maisemissa toisensa kohtaa tarinan päähenkilönelikko: saksalainen Elsa, amerikkalainen Thomas, englantilainen David ja irlantilainen Fiona. Kaikki ovat tulleet Kreikkaan pakoon oman elämänsä ongelmia, sydänsuruja ja perhehuolia. Ongelmat seuraavat tietysti perässä, mutta onneksi ratkaisujakin löytyy - uusien lomatuttavuuksien myötävaikutuksella tietysti. Keskeiseksi hahmoksi nousee neljän turistin lisäksi kylään vuosikymmeniä sitten asettunut irlantilainen Vonni.

Tätä kirjaa ei kannata lukea kovin kyynisessä mielentilassa. En tiedä, ovatko muut Binchyn kirjat samanlaisia, mutta Nights of Rain and Stars ainakin oli suorastaan kiusallisen hyväsydäminen ja oikeamielinen tarina, jossa paha saa palkkansa, hyvä poikii hyvää, menneet synnit saadaan anteeksi ja erehdykset korjataan ennen kuin on liian myöhäistä. Suosittelen Binchyä siis niihin elämän hetkiin, joissa tarvetta on pehmoiselle lohturievulle ja ruusunpunaisille silmälaseille.

Samanlaisiin maisemiin ja tunnelmiin vie...

Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars. Orion, 2004. 392 s. ISBN 0-75286-536-6. Ostettu käytettynä. Suom. Taverna tähtien alla, WSOY, 2005.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri (2011) lähti mukaan matkalukemiseksi Irlantiin ja olikin erinomainen valinta: Länsi-Irlannin maaseudulle sijoittuvaan kirjaan oli ihanaa eläytyä paikan päällä. Nyt matkan jälkeen tekee mieli palata selailemaan uusin silmin myös aiemmin kesällä lukemaani Irlantilaista aamiaista.

Kirja kertoo yksinhuoltaja Kirsistä, joka päättää tehdä perusteellisen elämänmuutoksen ja muuttaa murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaista huolehtivaan pieneen kyläyhteisöön. Tarina seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen ympäristöön, sen työntäyteiseen arkeen ja ihmisiin.

Orapihlajapiiri on pienten tapahtumien kirja. Kirsin päiviin Knocknamurrassa kuuluu vammaisten avustamista ja töiden lomaan ujutettuja vapaahetkiä; Anni käy koulua ja kirjoittaa ikävöiviä kirjeitä parhaalle ystävälleen Kuopioon. Aluksi ajattelin, että äidin ja tyttären suhteesta tulisi kirjassa keskeinen teema, mutta oikeastaan kyse on pikemminkin Kirsin ja Annin rinnakkaisista kehityskertomuksista. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja sen edetessä kumpikin löytää itselleen uuden, omannäköisensä tavan olla.

Maisemia Irlannista: Connemaran jylhää kauneutta.

Tuurin kerronta oli minusta jotenkin viehättävän arkista ja tarkoituksenmukaisuudessaan kaunista. Orapihlajapiirissä ei ole sellaisia runollisuudellaan huomiota herättäviä lauseita kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen tapaisten kirjoittajien teksteissä, mutta jotenkin viehdyin tähän pienieleiseen tyyliin. Sellaistahan elämä on: harvoin suurta draamaa ja käänteentekeviä oivalluksia, vaan enimmäkseen tottumista ja hyväksymistä, hiljalleen kiinni kasvamista ja irti lipumista.

Tuuri kertoo niin pienieleisesti, että jotkut tarinan käännekohdista tajusin vasta jälkeenpäin. Kun Kirsi kotoa treffeille lähtiessään sujauttaa tyttäreltään lainaamansa korvikset laukkuunsa, koska ne eivät sovi yhteen uuden miesystävän antaman kaulakorun kanssa, näin kohtauksessa ensin vain naiselliseen turhamaisuuteen purkautuvaa jännitystä. Vasta myöhemmin oivalsin, miten osuvasti ele kuvasi Kirsin irtautumista aikuistuvasta tyttärestään, muutosta äidistä takaisin naiseksi.

Kirjan loppuun olin vähän pettynyt. (Hm, liekö vika lukijassa, kun petyin edellisenkin lukemani kirjan lopetukseen?) Olin niin tyytyväinen keinutellessani kaikessa rauhassa Knocknamurran asukkaiden iltapesujen ja aamupalojen verkkaisessa rytmissä, että kun tapahtumat alkoivat aivan kirjan lopussa kiihtyä, hämmennyin hiukan. Viimeisissä luvuissa oli vähän yliselittämisen makua verrattuna muun kirjan levolliseen arkipäiväisyyteen.

Maisemia Irlannista: lampaita ja turvesoita.

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös Katja, Hanna, Amma, Susa, Riikka, Joana, Arja ja Kirjavinkkien Irja. Lumiomenan Katjalla on erityisen hienoja huomioita siitä, miten Tuuri sovittaa päähenkilöidensä sisäisen maailman heitä ympäröivän luonnon kuvaukseen. Luonnon kiertokulku oli tosiaan kirjassa vahvasti läsnä, vaikka en lukiessani tietoisesti huomannutkaan, miten selvästi se limittyi henkilöiden sielunelämään.

Amma taas huomauttaa kiintoisasti kirjan teinien ehkä vähän anakronistisista harrastuksista, tyyliin kirjeiden kirjoittaminen ja kivien keruu. Tätäkään en tullut ajatelleeksi, mutta tuollaiset yksityiskohdat ehkä osaltaan rakensivat kirjaan sen jotenkin ajasta ja paikasta eristyneen rauhallista tunnelmaa - varsinkin yhdistettynä siihen, miten tiiviisti vanha irlantilainen mytologia ja kansanperinne olivat läsnä knocknamurralaisten arjessa.

Parissa blogissa on pohdittu myös Tuurin käyttämää kahden kertojan ratkaisua. Kirsin ja Annin vuorottelu toimi minusta hyvin, vaikka alussa olin Susan tavoin vähän ymmälläni siitä, kuka kertojana olikaan. Kuten Hanna huomauttaa, äidin ja tyttären äänessä olisi voinut olla enemmänkin eroa. Nyt Annin osuuksien puhe- tai nuorisokielisyys jäi ehkä vähän puolitiehen, mikä sai me-passiivit, puuttuvat sijapäätteet ja ihmisistä käytetyt se-pronominit pistämään silmään. Riikkaakin tämä vähän häiritsi.

Maisemia Irlannista: Achill Island.

Loppuun tuli nyt muutamia pieniä risuja, mutta niistä huolimatta nautin kirjasta kovasti. Orapihlajapiirissä oli pakotonta, vaatimatonta taikaa, joka jäi häilymään mieleen kirjan lukemisen jälkeenkin.

P.S. Otava on tehnyt Orapihlajapiiristä kirjavideon, jossa Hanna Tuuri lukee otteen ja kertoo kirjasta. Mukana myös lisää irlantilaisia maisemia!

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s. ISBN 978-951-1-25156-9. Lainattu kirjastosta.

David Nicholls: One Day (Sinä päivänä)

Heräteostin David Nichollsin One Dayn (2009, suom. Sinä päivänä) viime vuonna Amazonista esittelytekstin perusteella hoksaamatta ollenkaan, että kirja on kansainvälinen myyntimenestys. Nyt, kun kirjasta ovat ehtineet kirjoittaa jo ties kuinka monet bloggarit ja elokuvakin on jo teattereissa (Suomessa ei vielä), sain minäkin kirjan vihdoin luettua. En siis aivan trendin aallonharjalla, mutta jälkimainingeissa sentään!

Kirja seuraa kahden ystävyksen, Emman ja Dexterin, elämää parikymppisistä nelikymppisiksi. Emma on kömpelö älykkö, Dexter komea pintaliitäjä - mutta lukija tietysti käsittää paljon ennen kuin henkilöt itse, miten paljon heillä oikeastaan on yhteistä.

Pidin kirjassa etenkin siitä, että sen...

... rakenne toimii. Nicholls palaa Emman ja Dexterin pariin joka vuosi 15. heinäkuuta, aina vuosi edellisen luvun jälkeen. Pikakelailu toimii ihmeen hyvin. Lukijan ihmeteltäväksi tarjoillaan juuri sopivasti sekä aukkoja että vihjeitä, jotta ajan kuluminen tuntuu uskottavalta, mutta juonessa pysyy mukana. Tämän "makrorakenteen" lisäksi ihailin myös Nichollsin kerronnan "mikrorakennetta", jossa siinäkin rytmi vaihteli sopivasti tukien vaikutelmaa ajan kulumisesta tuntumatta silti kikkailulta. Teksti on kevyttä muttei heppoista.

... henkilöissä on lihaa luiden päällä. Nicholls lataa tarinaan niin paljon tavaraa Emman ja Dexterin arjesta, että he alkavat tuntua ihan oikeilta ihmisiltä. Heidän elämänsä muodostuvat todentuntuisesta sekamelskasta suuria tärkeitä tapahtumia ja pieniä mitättömiä yksityiskohtia. Runsaat, fiksut dialogit ja henkilöiden mietteet tuntuivat uskottavilta. Välillä ärsyynnyin molempiin päähenkilöihiin - yleensä enemmän itsekeskeiseen Dexteriin - mutta samalla tuntui kuin olisin todella tutustunut heihin.

Vähemmän pidin kirjan lopusta. VAROITUS: nyt seuraa jonkinasteinen juonipaljastus. Jos haluat pysyä pimennossa kirjan juonesta, mutta tahdot tietää, kenet minä olisin valinnut elokuvan päärooleihin, rullaa suoraan seuraavien kahden kuvan alle.

Kuva The Telegraphin One Day -arvostelusta.

Siis kirjan lopusta: siihen minä olin vähän pettynyt. Traaginen loppuratkaisu tuntui minusta jotenkin liian helpolta tavalta kehittää kirjaan koskettava päätös - aivan kuin kirjailija olisi tahallaan keplotellut lukijan rakastumaan henkilöihinsä voidakseen sitten nykäistä heiltä maton alta. Olin ratkaisusta enemmän ärsyyntynyt kuin liikuttunut. En odottanut Emman ja Dexterin tarinalle mitään siirappista "ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -päätöstä, mutta kirja oli minusta niin elämänmakuisesti kirjoitettu, että olisin odottanut jotenkin pienieleisemmin koskettavaa loppua.

Kuva Guardianin jutusta.

Sitten kirjasta elokuvaan. En malta odottaa, että pääsen näkemään sen! Kirja tuntuu "elokuvalliselta" jo valmiiksi - kohtaukset rullaavat kuin valkokankaalla - ja Nicholls on vieläpä itse sovittanut romaaninsa elokuvakäsikirjoitukseksi. Odotukset ovat kovat, sillä Nicholls kirjoitti kuulemma aikoinaan esimerkiksi loistavaa Rimakauhua ja rakkautta -televisiosarjaa.

Mutta nuo näyttelijät. Minulle täysin tuntematon Jim Sturgess näyttää elokuvan still-kuvien perusteella aika lailla Dexteriltä, mutta Anne Hathawayn Emmassa on enemmän nieleskelemistä. On kai liikaa vaadittu, että Hollywood-elokuvissa englantilaisia esittäisivät englantilaiset näyttelijät, ja tulihan esimerkiksi Renée Zellwegeristä ihan näpsäkkä lontoolaissinkku Bridget Jones, mutta Anne Hathaway ei ollenkaan vastaa mielikuvaani Emmasta. Hathaway tuntuu jotenkin liian näyttävältä ja elokuvatähtimäiseltä vaatimattomaksi Emmaksi.

Minä olisin harkinnut Emmaksi esimerkiksi jotakin näistä brittinäyttelijättäristä.

Kelly Reilly oli sympaattinen brittityttö elokuvissa Auberge espagnole (Espanjalainen kimppakämppä) ja Les poupées russes (Sinkkuuden huuma). (Yahoo! Movies)

Gemma Artertonin elokuvia en ole nähnyt, mutta ulkonäön perusteella voisi ehkä sopia... Minun mielikuvissani Emma ei kyllä ollut ruskeasilmäinen. (1920x2000.net)

Aioin ehdottaa Woody Allenin Vicky, Cristina, Barcelona -elokuvassa näytellyttä Rebecca Hallia, mutta sitten huomasin, että hän oli jo mukana toiseen David Nichollsin kirjaan perustuvassa elokuvassa (Starter for 10). Tämä kuva on elokuvasta Please Give. (AllMoviePhoto.com)

No, annetaan Annelle mahdollisuus! Elokuvan nähtyäni voin osallistua One Dayllä myös Sannan Lue kirja ja katso elokuva -haasteeseen; nyt piste tipahtaa vain Karoliinan Totally British -haasteeseen.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Järjellä ja tunteella, Nora Exlibris, Oota mä luen tän eka loppuun, Kirjainten virrassa, Juuri tällaista, Kirjapeto, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Annelin lukuvinkit.